Kuolema ei kysy lupaa

Eilen vietettiin pyhäinpäivää. Toisille se on halloween-juhlaa, mutta monille hiljainen kävely hämärällä hautausmaalla, ikävää ja suruakin. Eilen illalla sytytettiin myös eri kirkoissa kynttilä jokaisen kuluneena vuonna kuolleen seurakuntalaisen muistolle.

Kun ajelin töistä kotiin, minua vastaan tulvi ihmeellistä pyhäinpäivän valoa.

Pappina usein miettii, että mitähän se taivas oikein on. Mihin sitä oikein uskoo ja miten sitä toisille sanottaisi. Hautajaisissa, arkun äärellä ja surevien läheisten keskellä on puhuttava siitä, mihin uskoo. Usko kuolemanjälkeiseen elämään on olennainen osa kristinuskoa. Että jotakin on, jotakin mitä on niin vaikea sanottaa, mutta jotakin, jota toivoa.

Kotona juttelin lapseni kanssa jo kuolleesta tädistäni. Ja monista muista. Näiden rakkaiden ihmisten tuominen tähän hetkeen, ja ylipäätään elämän keskelle, tuntuu tärkeältä, sillä eikö ihminen elä niin kauan kuin hänet muistetaan.

Ajan rajojen muistaminen ja hetkittäinen hapuileva ymmärtäminen kääntää aina katseen myös elämään, tähän hetkeen, näihin ihmisiin. Että tämä elämä on ihmeellinen lahja, ja se pitää elää hyvin.