Kuuluuko tämä minulle?
Muutama viikko sitten tein elämäni ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen. En saanut mielestäni lasten pelokkaita katseita ja isää, joka huusi kammottavuuksia julkisella paikalla. En ollut ainoa, joka sattumalta näki ja kuuli ei-toivottuja asioita. Onneksi. Ehkä.
Jouduttuani sattumalta yleisöksi ikävään perhedraamaan, pääni sisällä alkoi hurja taistelu. ”Ehkä tulkitsin väärin”. ”Ehkä isällä oli huono päivä”, ”Kuuluuko tämä nyt minulle millään lailla”, ”Enhän minä edes tunne heitä” ”ja mitä jos tämä vihainen mies saa tietää ilmoituksen tekijän ja uhkaa tappaa minut.” Nykyään ei voi mistään olla varma. ”Niin mutta, mitä tapahtuu suljettujen ovien sisäpuolella, jos kadullakin räyhätään?” ”Ja jos en pelon takia uskalla puuttua, se ei ole oikein. Pelolle ei saa antaa valtaa.”
Nukkumaan mennessä tuntemattomien lasten pelon sekaiset silmät katsoivat minua valveen ja unen rajamailla. Ne eivät jättäneet minua rauhaan.
Konsultoin paria lastensuojelussa työskentelevää ystävääni ja he kehottivat soittamaan sosiaalipäivystykseen tai suoraan kunnan lastensuojeluun. Ja kun viimein sain tartuttua puhelimeen, virkailija totesi ilmoitukseni olevan aiheellinen ja kiitti ilmoituksesta.
Koska nämä ihmiset eivät ole minulle henkilökohtaisesti tuttuja, ilmoituksen tekokin oli ns. helppoa. Mikään ystävyys- tai sukulaissuhde ei ilmoituksen vuoksi voi vaarantua. Tuntemattomuus estää myös sen, etten saa tietää, mitä heille kuuluu nyt. Mitä tapahtui ilmoituksen jälkeen?
Viimeaikainen julkisuuskeskustelu perhesurmista ja lastentapoista herätti minut tarttumaan puhelimeen. Median myötä me tiedämme nyt, ettei maailma ole enää lintukoto (jos se on sitä koskaan ollutkaan). Emme voi enää tuudittautua siihen, että kaikki on mukahyvin. Siksi mediasta luetut hirmujutut myös haastavat jokaista puuttumaan mieluummin vaikka vähän turhaankin. Luulen, että ilman tätä julkisuuskeskustelua en olisi soittanut yhtään minnekään. En edes ystävilleni kysyäkseni mielipidettä. Niin luulen. Puolen vuoden sisällä olen lukenut liian monta juttua siitä, kuinka kukaan ei oikein uskaltanut tai osannut puuttua. Ja sitten olikin jo liian myöhäistä.
Jos joku päivä syystä tai toisesta olen niin lujilla, että huudan lapsilleni ja puolisolleni uhkaavasti kadulla, niin että lasteni silmissä näkyy pelko, toivon, että joku puuttuu ja soittaa heille apua. Silmistä heijastuva kauhu on kai tässä tapauksessa vielä vahva toivon merkki. Ne kertovat siitä, ettei pahuudelle olla vielä turruttu.
Ja siltikin. Lastensuojeluilmoituksen jälkeen jännitän vastata jokaiseen tuntemattomasta numerosta soitettuun puheluun.
———————————————————————————————
Johanna Korhonen kirjoitti hienosti tässä joku päivä tästä päivänpolttavasta aiheesta näin:
http://www.hs.fi/kulttuuri/Toiveikas+h%C3%B6p%C3%B6tys+est%C3%A4%C3%A4+n%C3%A4kem%C3%A4st%C3%A4+pahuutta/a1305597288432
http://www.hs.fi/kotimaa/MTV3n+kysely+Suomalaiset+eiv%C3%A4t+puutu+toisten+lapsien+h%C3%A4t%C3%A4%C3%A4n/a1305597935245
Minä en ymmärrä ihmisten kammoa lastensuojelua kohtaan. Jos asioihin puututaan ajoissa, muutokset parempaan ovat vielä mahdollisia! Eikä lastensuojeluilmoitus tarkoita samaa kuin huostaanotto! Nk. turhasta ilmoituksesta seuraa se, että asia tarkistetaan. Jos mitään hälyyttävää ei todeta, asia on sillä selvä. Olen aivan varma, että enempi lapsille koituu haittaa ja vakaviakin henkisiä ja fyysisiä vaurioita tekemättä jääneistä ilmoituksista kuin aikuisille ”turhaan” tehdyistä. Kyse on sitä paitsi aina LAPSESTA, ei aikuisen maineesta tms.
Jokaisella on oikeus elää pelotta, ja jokaisella lapsella on oikeus hoivaan ja huolenpitoon, rajoihin ja rakkauteen. Meidän jokaisen aikuisen vastuulla on huolehtia, että nämä oikeudet toteutuvat. Joskus se tarkoittaa lastensuojeluilmoitusta, kun ei muuta voi.
Eri asia on kiusaamismielessä tehdyt ls-ilmoitukset, mutta ne kertovatkin enemmän tekijästään kuin kohteestaan. Sekin käynee ilmi asiaa selvitettäessä.
On myös näistä asioista keskusteltaessa otettava huomioon, että sosiaaliviranomaiset eivät koskaan, missään lastensuojelukysymyksissä, voi kommentoida asioita. Esimerkiksi huostaanottokriisissä olevat vanhemmat saavat äänensä helposti kuuluviin mediassa, kun taas viranomaiset joutuvat olemaan hiljaa.
Minä toivon, että JOKU olisi puuttunut asioiden kulkuun silloin kun olin lapsi.