Lisää läheisyyttä, sopivasti erillisyyttä
Pojallani on tapana aina aika-ajoin pyytää: Perhehali! Hän on pienestä pitäen nauttinut siitä, että hän näkee isän halaavan äitiä ja äidin isää ja hän saa olla halattavana keskellä. Kaikkien on halattava kaikkia. Nykyisin hän 7-vuotiaan elämänkokemuksella osaa perhehalin aikana sanoittaa sisintään: ”Kaikista tärkeintä on oma perhe”. Hän on kuin pieni saippuasarjahahmo kauniistajarohkeista, jotka aina hokevat ”familyn” merkitystä. Saippuasarjojen puheet tuntuvat joskus sanahelinältä, niin että sikäli poikani ei kyllä ole siitä maasta. Hän todella tarkoittaa mitä sanoo. Sniif.
Terapiakirjallisuudessa puhutaan paljon siitä, kuinka merkittävää on se, millaiseen kolmioon lapsi saa syntyä ja kiinnittyä. Onko itselle ollut tilaa vanhempien välisessä suhteessa? Vai onko kokenut olevansa syy vanhempien välisiin riitoihin? Onko saanut kokea voivansa olla vanhemmilleen ilo – myös heidän parisuhteen ilo ja yhdistävä voimavara?
Omaksi itsekseen kasvaminen helpottuu, jos on pienenä saanut kiintyä turvalliseen toiseen ja toisiin, useimmiten tämä toinen ja toiset ovat omat vanhemmat ja sisarukset. Kun on saanut kiintyä turvallisesti jo pienenä, kiintymyshahmosta pitää myös eriytyä. Toisesta taas ei voi eriytyä, jos ei ole koskaan liittynytkään.
Uskon, että tarpeeksi usein koettu perhehali auttaa elämässä kannattelemaan niin, että tietää olevansa vanhempien ja sisarusten mielissä myös silloin kun ei näe heitä tai koe ryhmähalia. Mutta muisto tai tieto omasta ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä luo rohkeutta lähteä erillisenä poikana pikkuretkille eskariin ja kavereiden kanssa metsäretkille. Eikä ketään voi halata liikaa.
Parisuhteen kehitysvaiheissa ja pikkulapsivaiheiden kehityksessä on paljon samaa. Parisuhteen vaiheita meillä länsimaissa jaotellaan usein juurikin symbioosin, erillistymisen ja kumppanuuden kautta. Useimmat pariskunnat käyvätkin jonkinlaiset tällaiset vaiheet läpi, vaikka vaiheet voivat myös mennä lomittain ja taaksepäin. Toiset eivät pääse ns. maaliin asti kumppanuuteen, joka ainakin saduissa häämöttää sanoilla: ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”. Ehkä parisuhteen erillistymisvaiheen valtataistelut ovat jääneet päälle ja astuminen kumppanuuden satamaan on liian kivikkoinen. Silloin ero on helpotus.
Minua kiinnostaa, kuinka paljon ihmiset itse asiassa toistavat parisuhteissaan sitä samaa, mitä ovat kokeneet jo pikkulapsivaiheessa sekä se, kuinka paljon oman elämänsä tarinaa pystyy ja voi muuttaa. tahdolla, tiedolla ja prosessoimalla. Jokatapauksessa merkityksiä oman elämänsä kululle on annettava uudestaan ja uudestaan.
Välillä olisi niin ihana palata symbioosiin puolison kanssa, joka vahvasti muistuttaa sitä tunnetta kun kerran sai olla maailman napa äidin ja isän silmissä ja ainakin luuli vielä ihmiselämän alkumetreillä, että voin olla yhtä maailman ihanimman äidin kanssa. Myöhemmin äidistäkin ilmeni ei- niin ihania piirteitä ja maailma muutenkin laajeni. Eikä symbioosiin voi jäädä lapsuudessa eikä parisuhteessakaan. Harmi kyllä, elämän laki on sellainen.
Tänään lähden ohjaamaan mieheni kanssa parisuhdekurssia. Tälle kurssille on tulossa 8 osallistujaparia ja 23 lasta. Lapsille on järjestetty omaa ohjelmaa sinä aikana, kun vanhemmat miettivät parisuhteissaan olemista ja tekevät yhdessä kivoja tehtäviä. Minua jännittää sillä lailla mukavasti. Eniten jännittää se, että koskaan aikaisemmin emme ole ohjanneet tällaista megaparisuhdeleiriä lapsineen.
Uskoakseni viikonloppu on kuitenkin kovin onnistunut, niin kuin parisuhdekurssit yleensä ovat. Sitä paitsi leirit ovat minusta aina mukavia. Erityisesti odotan sitä, että viikonlopun aikana saan myös omaan parisuhteeseeni ja vanhemmuuteeni enemmän läheisyyttä sekä lisää tietoisuutta siitä, millainen vaimo ja vanhempi olen.
Parisuhdekurssia valmistellessa mielessä ovat olleet myös viime aikojen perhesurmat. Olisikohan säännöllinen perhehali auttanut? Vai oliko heillä kenties sellainen käytössä….. ja silti tämä tapahtui?
Ikuisuuskotitehtävänä jään varmaan leirin jälkeen miettimään, mikä kaikki mahdollistuu parisuhteissa ja varsinkin omassa parisuhteessani ja perhessäni. Mietin myös sitä, miten tulen itseni kanssa toimeen elämäni loppuun asti. Se onkin suurin haasteeni. Jokin ”parisuhdekurssi itseni kanssa” tekisi terää. Kyllä minä vielä nuo muut jotenkuten kestän, mutta itseäni en aina jaksaisi. Huoh.
Perhehali auttaa jaksamaan varsinkin itseä.
Kiitos Minna jälleen vastauksista! Todellakin, ehkä hienoimpia ja arvokkaimpia asioita elämässä on se, että joku rakastaa nimenomaan silloin, kun en sitä ansaitse (toisaalta voi kysyä, milloin olen ansainnut rakkauden?). Parisuhdekurssi kuulosti todella mielenkiintoiselta sekin. Vaikka en ole itse koskaan moiseen osallistunut, niin uskoisin että moisesta olisi omissakin parisuhdehaasteissa aikoinaan ollut paljonkin hyötyä. Todella hienoa, että tällaisia järjestetään!
Armo on hienoin asia mitä tiedän. Armo ja Rakkaus on lähtöisin Jumalasta, allekirjoitan sen täysin. Ja tuo erään osallistujan havainto on kyllä valtavan hieno juttu sekin, että tuollaista voi parisuhteessa kokea. Jumala siunatkoon tätä arvokasta työtä.
”Vaatii rohkeutta olla toisen edessä ihan ’alaston’ ja riisuttu kaikista suojamuureista ja naamareista, joita on puettu ylle, kun on ymmärretty jostain että tuollainen tai tällainen mies/nainen on haluttu jne. Jos toinen rakastaa vielä silloin kun on ihan vaan oma itsensä, kaikkine puutteineenkin, se on todella paljon se.” Viisaita puhutte= tykkään eritoten tuosta lauseesta. Täydellistä ihmistä voi ihailla, mutta on vaikea rakastaa. Jos ja kun ihmisestä löytyy jokin ”haava” tai särö, jokin puute, se tekee ihmisestä rakastettavan. Ja silti tämä aika ruokkii täydellisyyden vaatimuksen ilmapiiriä. Sellainen paradoksaalisesti tappaa läheisyyden.
Monilla on esimerkiksi puolisolle ja itselle kovin kovat ulkonäköpaineet, luonteen piirteen vaatimukset ja vaatimuksia vaatimusten perään. Mitä enemmän ihminen on jäänyt vaille hyväksyntää lapsuudessaan tai varhaisemmissa seurustelusuhteissa, sitä korkeammaksi odotukset uutta kumppania kohtaan saattavat nousta. Pohjimmiltaan jokainen odottaa kuitenkin, että joku hyväksyisi ihan kaikkine puutteineen, niin kuin Virailija kirjoitat.
Terveisiä siis viikonlopun parisuhdekurssilta! Tuollaisia pohdimme ja jaoimme yhdessä. Oli ihan mahtavaa saada olla todistamassa sellaisen määrän läheisyyden kasvua puolisoiden välillä ja myös omassa parisuhteessa. Mieleen jäi soimaan rään osallistujan lause: ”Oli hienoa saada huomata, että puolisoni rakastaa minua silloin, kun sitä vähiten ansaitsen”. Sellaista armoa me voimme toisillemme antaa. Uskon, että armo ja rakkaus, jota me saamme toisillemme jakaa, on lähtöisin Jumalasta. Sillä Hän on rakkaus.