Millä on todella merkitystä?

Kun kuuntelee vanhusten muistoja heidän menneistä elinvuosistaan saa huomata, että ylitse muiden muistojen nousevat hyvin samankaltaiset asiat. Ja tietysti se on ymmärrettävää. Esimerkiksi lapsen saaminen on asia, josta moni tietää sanoa jo nuorena äitinä tai isänä, että tämä on suurinta mitä minulle tulee tapahtumaan.

Saan kuulla vanhusten kertovan juuri näistä. Omista lapsistaan ja lapsenlapsista. He muistelevat läpi sodan, vanhempien kuoleman ja leskeksi jäämisen. Ja siinä vaiheessa, kun muisti alkaa muistoista jättämään, pysyvät lapsuusmaisemat usein edelleen kirkkaina mielessä.

Toki ihmiset muistavat myös murheitaan, mutta jokin totuus on siinä, että sanotaan ajan kultaavan muistot. Haaveet, jotka jäivät vain haaveeksi, saattavat painaa elämän illassa raskaastikin. Kun ei ole uskallettu kuunnella omien toiveiden ääntä, kun on nöyrrytty toisten tahtoon siitä, mikä olisi soveliasta tässä elämässä. Sellaisia ihmiset purkavat puheissaan.

Se mikä elämässä on tilinteon hetkellä merkittävää liittyy harvemmin rahaan, ulkonäköön, uusin hankintoihin tai yksittäisten ihmisten ikäviin sanomisiin vuosia sitten. Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse huomaan jääväni kiinni silloin, kun oleellinen elämässä unohtuu.

Seurakunnassa jossa työskentelen järjestettiin syntymäpäiväjuhlat 80- ja 85-vuotiaille, sekä sitä vanhemmille seurakunnan jäsenille. Minä istuin vastapäätä juhlien vanhinta vierasta. Hän oli jo reippaasti yli 90-vuotias. Kollegani juonsi tilaisuutta ja kyseli vanhuksilta, että mistä päin Suomea he ovat alunperin kotoisin.

”Kuka teistä on syntynyt Varsinais-Suomessa?” –hän huusi seurakuntasalissa ja käsiä nousi ylös. ”Kuka on Lapista lähtöisin ja kuka Kainuusta?” Näin käytiin koko Suomi läpi, mutta minua vastapäätä istunut rouva ei nostanut kättään missään kohtaa. Kollegani lähestyi häntä ja kysyi, että mistäpäin Suomea hän on kotoisin. Rouva vastasi kuuluvalla äänellä, että ”ei kai sillä enää ole väliä, mistä olen lähtöisin, mutta 50-luvulla minulla oli espanjalainen rakastaja!”