Monon tarina

mono.jpg

 

Olen nähnyt monia maisemia elämäni aikana. Ja monia huokauksia ja rukouksia olen kuullut. Sellaisia, mitä eivät uskalla toiselle ihmisille kertoa. Olen niin puhkikäytetty, että kantani on uusittu kahdesti ja nauhani ainakin neljä kertaa. Vaikka en ollut itse Syvärillä, Einon huokauksista ja kovasta tarpeesta hiihtää, aavistan jotain millaista se oli. Painajaisten jälkeen hän otti minut aitasta, kiskoi jalkaansa ja hiihti kuin mielipuoli. Kotiin tullessa ylpeänä kertoi, kuinka paljon oli hiihtänyt. Kymmeniä kilometrejä. Painajaiset olivat unohtuneet. Hetkeksi.

Lasten piti hiihtää myös. Tietenkin. Eihän sitä muuten kouluun olisi kunnolla ehtinytkään. Kun Eino kuoli yllättäen moottoripyöräonnettomuudessa ja jäivät isättömiksi, reppanat. Silloin minusta tapeltiin. Olihan niitä muitakin monoja talossa, mutta ei niin hyviä. Kyllä minä taisin olla aitan parasta laatua. Ja kovia hiihtäjiä heistä kasvoi. Kaikista kuudesta. Sisukkaita. Voittivat monta mitallia. Kultaakin kylän kisoissa. Se oli kunnia-asia, että isättömät lapset pärjäsivät koulussa ja hiihtokilpailuissa. Kenelläkään ei saanut olla sanomista, että hunningolla olisivat. Vanhin pojista piti siitä huolen. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, sellaisen lauseen kuulin usein.

Mutta jotain hupiakin sai olla. Vähän toki, ettei huningolle mentäisi. Minä se toin hupia. Kun suksi luistaa ja mono istuu ja maisemat vaihtuvat tiuhaan, ei sen suurempaa nautintoa taida olla. Vielä kun voittaa naapurit ladulla mennen tullen, voi olla  tyytyväinen.  

Vuosiksi minut hyllytettiin yhä vain uudempien ja hienompien monojen tieltä. Eihän niitä vempeleitä enää edes monoiksi tunnistanut, mutta sellaiseksi ne Einon jälkeläiset niitä kutsuivat. Sain pysyä hiljaa paikallaan ja muistella vanhoja hyviä aikoja. Sitten tuo löysi minut, Einon esikoisen tytär. Ajattelin, että josko minä pääsisin ladulle taas. Turha  toivo. On ottanut minut kukkaruukukseen. Aluksi olin tyytyväinen, ettei kukaan lajitoveri ole näkemässä. Nolotti. Nyt olen sopeutunut. Mitäköhän se meinaa minuun tänä vuonna istuttaa?

Laduille en ole päässyt, mutta uusiin paikkoihin kylläkin. Tänäänkin tuo emäntä raahasi minut kirkkoon ja esitteli seurakunnalle. En minä ihan ymmärtänyt, miten minä siihen saarnaan liityin. Mutta ylpeä se taitaa minusta ja suvustaan olla, kun tuolla lailla esittelee. Jos emäntä vaivautuisi minulta kysymään elämänohjeita, niin sen vinkin antaisin, että hiihtää se saisi enemmän. Paljon enemmän.

                                                                                                                                                                  – Mono –

 

 

Teksti: Minna T.

Kuva: Minna T.

Suhteet Ystävät ja perhe Liikunta Ajattelin tänään

Elämää ilman estoja?

Linnunpoikaset.jpg

Tämän viikon teema on ehdottomasti ollut ilo.

Energiapankkini tuli täyteen viime sunnuntaina, kun kirkollamme vietettiin viisivuotiaiden synttäreitä. Juhliin kutsuttiin seurakuntamme kaikki lapset, jotka tänä vuonna täyttävät viisi vuotta. Heitä tuli kaksi sataa. Sain pöllöillä käsinukkeni kanssa niin vapautuneesti kuin rohkenin. Pohdimme yhdessä psalmin 139 kertomusta, jossa kuvataan ihmisen alkua, syntymisen ja olemisen ihmettä. Ja siitä kiittämistä.

Lapset tuovat kirkkoon välittömyyden, ilon ja innostuksen. Pienet tapaavat reagoida spontaanisti. He eivät pohdi miten sopii olla. He eivät pälyile millainen tunnelma tilaisuudessa on ja miten siihen kuuluu sulautua. He reagoivat ennen kuin ajattelevat, onko se sopivaa. Tarvitaan vain joku, joka rohkaisee ja kannustaa.

Ihanaa kun olet olemassa, ja on kivaa kun naurat ääneen, tanssit, taaperrat ja hypit innostuksesta.  Viime sunnuntaina syntyi sellainen tila, jossa oli hyvä olla ja hymyillä. Kokemus valtavasta ilosta antaa uskoa, että jokin ihmeellinen voi olla mahdollista.

Kiitoskorttitekstiä viisivuotiaille väsäilen tässä.

-Katja-Maaria
Kuva: Mirva Koivukangas

Suhteet Oma elämä Työ Ajattelin tänään