Äiti ehdotti joku vuosi sitten, että tehdään reissu! Reissu, jolle lähtee kaikki perheen naiset: äiti, tyttäret ja miniä. Jokunen vuosi siinä menikin, että lähes kaikkien aikataulut, elämäntilanteet ja rahavarat (omat tai lainatut sellaiset) matkan sallivat. Nyt me ollaan lentokentällä, minä, kuusi siskoa ja meidän mutsi. Lähdössä! Portugaliin! Viikoksi! Yhdessä!

On hassua ja hienoa, miten erilaisia me siskot ollaan. Samoista vanhemmista, suunnilleen samassa ympäristössä, olemme kasvaneet erilaisiksi persooniksi, omiksi itseksemme. On meissä jotain yhteistäkin, nenän kaari, silmien viirut, kiinnostus ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, perustavimmat arvot ja naurun aiheet. Kenenkään kanssa en rätkätä niin kippurassa kuin perheeni. Se ei ole oikeastaan edes huumoria. Se on sama naurun taajuus, joka resonoi meissä, kun olemme yhdessä.

Sitten on äiti. Äiti. Lapsena toivoin joskus, että hän olisi hössöttänyt enemmän. Kaverillani oli äiti, jotka pakkasi eväät mukaan, kun kaverini lähti saattamaan minua heidän pihatiensä päähän ”ettei verensokeri pääse laskemaan”. Oma temperamenttini oli ja on täysin toisenlainen kuin äitini, joten en voinut aina ymmärtää äidin rauhallista suhtatumistaan kaikkeen. Nyt arvostan sitä tyyneyttä. Arvostan äidin hienotunteisuutta ja kunnioitusta muita ihmisiä, myös omia lapsia ja puolisoa, kohtaan. Voin luottaa siihen, että äiti on olemassa hädän hetkellä ja että hänen silmissään on katse, joka kertoo minun olevan rakas.

Vanhempani tekivät viime kesänä ratkaisun, joka vuoksi kunnioitan heitä vielä enemmän kuin aiemmin. He uskalsivat lähteä uskonnollisesta yhteisöstä, joka ei vastannut enää heidän käsitystään hyvästä paikasta olla, elää ja kasvattaa lapsia. He sanoivat haluavansa mieluummin perheen, jonka jäsenten välillä ei ole mitään jakoa kuin yhteisön, joka pakottaisi tekemään jakolinjoja keskellä perhettä. Siinä on minulle hyvän vanhemmuden kuva: katkaista jokin sellainen toimintamalli, jonka on oppinut vanhemmiltaan mikäli ajattelee, ettei se ole hyväksi omille lapsille. Siinä on myös kuva uskosta – yhtäaikaisesta nöyryydestä ja rohkeudesta.

On jännä lähteä perheen kanssa reissuun. Reissussa korostuvat jotkut piirteet ja jotakin kokonaan uutta saattaa tulla esiin. Luulen, että tunnen siskoni ja äitini vielä paremmin reissusta palattuamme. Saa nähdä miten onnistutaan yhdistämään kaikki porukan urheiluvammat (yhdet leikatut ristisiteet, yksi muljahtanut polvi, yksi revähtänyt lyhyt lähentäjä ja kipeä lonkka) Lissabonin katuihin ja portaisiin. Siskot tukevat? 

– Mirka Maaria

+ bonuskuva iloksenne: