Kuka pelkää puhua kuolemasta?

poika_ja_laheiset_netti.jpgYhteisvastuukeräys 2014 kerää kotimaassa varoja saattohoitoon eli parantumattomasti sairaiden hoitamiseen. Kampanjan jättimäiset julisteet katukuvassa kuolevista ihmisistä läheisineen ovat nostaneet älämölön kansan keskuudessa. Klassinen lapsikortti kuuluu tähänkin peliin: lapset järkyttyvät nähdessään nämä kuvat.

yv14_pysty_mother.jpgTapahtui tällä viikolla ratikkapysäkillä. Noin 6-vuotias lapsi katselee kuvaa kuolevaa naista kantavasta miehestä.

– Isi, miks toi nainen näyttää tolta?

– Se on kuolemassa, kuoleva ihminen voi näyttää erilaiselta, koska se ei ole enää terve.

– Miks sen kuva on tässä?

– Noilla kuvilla kerätään rahaa siihen, että ennen kuolemaa ihmistä hoidettais mahdollisimman hyvin, että olis vähän kipuja.

– Okei.

yv14_pysty_kid.jpgKuoleminen ei ole aina kaunista katseltavaa, vielä harvemmin iloista. Sen ehkä jopa kuuluu järkyttää. Lapsia ei voi eikä pidä suojella kuolemalta, koska se on elämässä yksi varmin asia, että jokainen kuolee.

Lapset järkyttyvät. Minun kohta 5-vuotias siskonlapseni järkyttyy, kun hänelle tuodaan karkkia, koska hän ei pidä karkista (ei ole koskaan edes maistanut). Hän järkyttyy, kun koirani alkavat tapella keskenään. Hän järkyttyy, kun näkee koirasta vuotavan verta. Kun hän järkyttyy näkemästään tai kokemastaan, me aikuiset hänen ympärillään otamme hänet syliin, halaamme ja sanomme, että kaikki järjestyy. Me selitämme hänelle, mistä on kyse. Se ei vie järkytystä välittömästi tai kokonaan pois, mutta se kaikki auttaa häntä käsittelemään järkytyksen tunnetta. Myös julman karkkilahjan suhteen.

Järkyttyvätkö ne aikuiset, jotka pelaavat lapsikortin kuolemakysymyksessä, itse kuoleman kuvauksesta? En tiedä. Sen tiedän, ettei kuolemasta puhuminen ole välttämättä helppoa. Ymmärrän, jos sitä haluaa välttää. Mutta ymmärrän myös, ettei sitä saa välttää. Ja että kuolema saa näkyä. Se ei kuulu vain sairaalaoihin ja saattokoteihin, pois silmistä, pois mielestä.

Ratikkapysäkin vanhempi oli mahtava esimerkki siitä, miten luontevasti kuolemasta voi puhua koulu-/työmatkalla ratikkaa odotellessa. Kuolemapuheen ei tarvitse olla vakava, pitkä, kokonaisvaltainen esitelmä aiheesta, vaan palanen sieltä, toinen täältä silloin tällöin. Kuolemasta ei tarvitse tehdä isoa mörköä, josta ei voi, saa eikä osaa puhua.

Miten sinä olet puhunut kuolemasta lapsille, vai kavahdatko aihetta?

Aiemmin palstallamme on käsitelty kuolemaa:

Hyvä kuolema
Rajatapauksia
Salainen elämä, salainen kuolema
Silitin haurasta rannetta
Kuole fiksummin!
Kuoleman suru ja riemu, nauru ja hiljaisuus
Kuolema ei kysy lupaa
Surun satuttamat
Kuolema olohuoneessa

Nähtävästi tykätään kirjoittaa kuolemasta…

Hemuli

Kuvat: Yhteisvastuukeräys 2014

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Jännä juttu

jannitys.jpg

Ala-asteella piti lukea luokassa ääneen. Laskin aina mitkä lauseet sattuvat lukukappaleesta minun kohdalleni. Sitten luin ne hiljaa mielessäni moneen kertaan, että ne menivät mahdollisimman sutjakkaasti vuoron tullessa minulle. Huomaan tekeväni tätä edelleen. Lukutehtäviä ei työpaikalla tule. Mutta suurissa kokouksissa pitää joskus kunkin vuorollaan esitellä itsensä. Kun vuoroni lähestyy, huomaan aina jännityksen nousevan. Mielessäni olen sanonut jo moneen kertaan, että hei vaan kaikille. Olen Nanna Helaakoski, Kampin kappelin pappi. Kun minua edellinen esittelee itseään, minä vähän rykäisen, ettei kävisi niin nolosti, että ääni ei kulje.

Joskus oma julkinen puheenvuoro tuntuu alkavan mallikkaasti, mutta sitten kesken lauseen huomaan erikoisen tunteen kouraisevan sisältäni kiinni. Pelätty pakonomainen nielaisu katkaisee sanan oudosti keskeltä. Gulp. Eikä aina tarvitse olla toisten edessä. Puhelinkeskusteluun minun pitää joskus rohkaista itseäni hokemalla päässäni alkurepliikkejä. Itse puhelinkeskustelun aikana kävelen edestakaisin. Liike helpottaa.

Nuorempana sain kuulla välillä, että ihmiset pitivät minua ylimielisenä, kun en sanonut uudessa seurassa mitään. Huomasin juhlissa viime lauantaina, että en puhunut kovin paljoa illan aikana. Oli niin paljon uusia ihmisiä. Mietin kyllä sopivia vuorosanoja useampaan keskusteluun, mutta jäin aina keskustelun seuraajan rooliin. Erittäin jännittävänä pidän myös syömistä yksin ruokalassa. Jos lounaalla pitää mennä ilman työkaveria syömään, jokaisesta nielaisusta tuntuu kuuluvan valtava ääni, ja ruoka ei meinaa mennä alas.

Opiskeluaikoina puheilmaisun tunnilla opettaja sanoi, että jännittäminen kertoo siitä, että pidämme tekemäämme asiaa tärkeänä. Ihmisiä koetetaan rohkaista sanomalla, että älä jännitä. Niin kuin jännittämättömyys olisi tila, johon tulisi pyrkiä. Ihmiset jotka tuntevat minut, pitävät minua reippaana ja puheliaana. Ammattini puolesta olen puhunut satojen ihmisten edessä. Sekin jännittää. Sen rinnalla kuvittelisi, että ei jännittäisi mennä tapaamaan ystäviään täyteen ravintolaan, jossa joutuu hetkisen hakemaan katseellaan, että missä pöydässä he istuvat. Se on jännä juttu.

Nanna H.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli