Ennen kuin sinä synnyit

lapsen_jalat_vanhemman_kadet.jpg

Ennen kuin sinusta tuli poikani

olin haaveillut sinusta noin 30 vuotta.

Tai niin kauan kuin haaveilla voi.

Monia asioita en elämässä ole tiennyt mitä haluan. Enkä tiedä vieläkään.

Mutta äidiksi olin halunnut aina.

Sitten sinä tulit vuosien hoitojen ja adoptioneuvontojen jälkeen

puolentoista viikon varoitusajalla

Suomesta.

Sinun piti tulla Thaimaasta, mutta sitten sinä tulitkin Suomesta.

 Kohtalo. Johdatus.

Näinkö sen piti mennä.

Kaksien hautaan siunaamisten jälkeen tein poikkeuksen, enkä mennyt kumpaankaan muistotilaisuuteen.

Siunauskappelissa kerroin kanttorille ja tutulle papille: Mua ei nyt sitten näy vähään aikaan. Jään tästä äitiyslomalle.

Oli orastava kesä. Lehdet olivat juuri puhjenneet puihin. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ne lauloivat koko kevään ja kesän. Ja minä työntelin ylpeänä vaunuja. Tätä varten olin syntynyt.

Sinua katsellessa oli paljon kysymysmerkkejä. Mistä sinä tulet? Kuka kantoi sinua vatsassaan ja millaisin tunnelmin? Millainen oli syntymäsi? Ketkä kaikki odottivat sinua tai tiesivät iduillaan olevasta elämästäsi? Mitä sitten tapahtui, ettei Masuaäiti voinutkaan pitää sinua?

———————————————————————————————————-

Meni kahdeksan vuotta ja vähän ylikin. Sitten tapasimme sinä, minä, isäsi ja Masuäiti.  Tänään näimme taas ja olen saanut vastauksia puuttuviin kysymyksiin odotuksestasi ja synnytyksestä. Ja monesta muusta. Sinäkin olet saanut vastauksia. Kuten sellaisia, että Masuäidillä on Playstation ja luette molempia Aku Ankkoja. Ja syötte jätskiä.

Syömme kaikki yhdessä jätskiä ja liitymme samalla osaksi toistemme elämää.  Meissä on paljon samaa. Lähtiessä halaamme ja lupaamme nähdä taas. Ensi kerralla voisimme mennä pulkkamäkeen.

Monen mielestä adoptiolapsi on aina erityislapsi ja adoptio on ns. vaikea ja traumaattinen elämänkohtalo hänelle joka antoi lapsensa adoptoitavaksi. Ja tietysti adoptoitu itse on aina jotenkin haavoittunut.

En yritä väittää, etteikö adoptioon johtaneet seikat olisi vaikeita ja etteikö adoptiolapsella voisi olla aina tietynlaista kiintymyssuhdekatkosta. Ehkä ulkopuolisuudentunteen kanssa on tehtävä paljon töitä.  Se on juuri niin. Ja silti.  Adoption myötä monen ihmisen kohtalot voivat kohdata ja limittyä. Voimme yhdessä tukea toisiamme niin, että haavoista voi kasvaa jotakin yhteistä hyvää. Esimerkiksi Ystävyys.

 

Minna T.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Naisen kohtalonhetket

Johanna kuva blogi.jpg

Olipa kerran nainen, jolla oli ollut viisi miestä. Ei varmaan aviomiestä. Ehkä ne olivat olleet aviomiehiä, mutta eivät hänen. Ja oli paljon ihmisiä, jotka paheksuivat naista.

Kerran nainen meni hakemaan kaivolta vettä, ja ne ihmiset väistivät.

Sitten olin minä. Näytelmässä esitin tuota naista kesäisessä Suomessa. Näytelmän puitteet olivat entisellä maatilalla, ja seisoin yksin vanhassa navetassa yrittäen eläytyä rooliini. Moshasin hiukseni sotkuisiksi, vetäisin huivin päähäni, otin ruukun sensuellisti olkapäälleni ja lähdin kävelemään kohti näytelmän kaivoa. Koetin näyttää mahdollisimman kohtalokkaalta.

Kaivolla odotti Jeesus, joka alkoi puhua naiselle ja pyysi juotavaa.

Tunnelma oli sähköinen. Ilmaa sähköisti vielä se, että toisella puolella kaivoa seisoi opetuslasta esittävä tuleva aviomieheni, jonka kanssa olimme silloin vielä flirttailuasteella. Ja hän iski minulle silmää.

Nainen, eli minä,  tokaisi Jeesukselle, ettei tämän kuuluisi edes puhua hänelle, olihan nainen samarialainen. Mies vastasi yllättävästi, että jos nainen tietäisi kenelle puhuu, hän pyytäisi itse vettä juodakseen. Siitä vedestä tulisi hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.

Tuosta sähköisestä näytelmäkohtauksesta on kulunut aikaa, menin naimisiin sen yhden opetuslapsen kanssa ja sain kutsun papintyöhön. Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Se on tuo tyhjä astia, jota kannoin jo silloin olkapäälläni. Se kulkee sydämessäni edelleen.

Kuluvana viikonloppuna siunaan hautaan, pidän saarnan, kastan, ja johdan messun, kaikki eri tilaisuuksissa. Puheita ja kohtaamisia, kuuntelua ja intensiivistä läsnäoloa.

Miten minusta riittää tähän kaikkeen? Tyhjä astia sisälläni alkaa nopeasti kipuilla.

Olen viime aikoina havahtunut siihen, että voin ilmaista itseäni rukouksessa suurinpiirtein näin: Olen vain tyhjä astia. Jos sinä et minua täytä, ei minulla ole mitään mistä antaa.

Silloin ei tarvitse suhtautua itseensä kuin rättiin, josta pitää aina vain puristaa lujemmin että siitä jotakin irtoaisi. Onkin lupa olla sisäisesti janoinen ja jonkinlaisessa vastaanottavassa lepotilassa. Täydellinen asennemuutos ja syvä huokaus.“Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”Matt. 11:28.

Sunnuntaina luetaan kirkoissa tuo kaivon naisen teksti. Joh. 4: 5-26. Ja kyllä, saarnan kohdalla aion esittää pienen draamallisen mukaelman tuosta kaivokohtauksesta. Pitkästä, pitkästä aikaa!

Katja-Maaria

Kuva: Teri Mantere

Suhteet Oma elämä Rakkaus