Kun julkisuuden henkilö tekee jotakin kyseenalaista ja saattaa itsensä suuren yleisön silmissä häpeään, viihdemedioissa saatetaan herkutella vanhempien kommenteilla. Usein vanhemmilta irtoaakin reaktio, tunteenilmaus ja mielipide. Vanhemmat ovat niitä, joita ihmisten edesottamukset koskettavat syvästi, hyvässä ja pahassa.

Vanhempien kommentteja on koskettavaa lukea. Kun mokaillut ihminen on eri syistä julkisessa keskustelussa lytätty ja tehty naurunalaiseksi, kuuluu kuitenkin  yksi ääni, joka on kritisoidun puolella kaikesta huolimatta. Ääni joka puolustaa, eikä sanoudu irti. Puolustaa, vaikka ei olisi edes puolustettavaa.

Entä sinun isäsi, jos olisit julkisesti tuottanut häpeää perheellesi, miten hän olisi reagoinut? Entä sinä vanhempana, miten toimisit?  Millä olisi siinä tilanteessa eniten merkitystä, rakkaudella, joka oli ensin, vai virheillä, jotka tulivat sen jälkeen?

On perheitä, jotka katkaisevat yhteytensä jäseneen, joka ei elä perheen standardien mukaan. On toisaalta perheitä, joissa mikään ei enää hätkähdytä tai edes liikauta. Rakkauden ja rakkaudettomuuden rajamailta löytyy lukemattomia tarinoita. Hylkäämistäkin voi tapahtua monella tavalla, kaikki satuttavat.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka näkee sotkuja syvemmälle ja katseellaan kertoo yhä rakastavansa. Isä, äiti, puoliso, ystävä, rakastettu, joku meistä. Tarvitaan koeteltua rakkautta, joka ei väisty viereltä.

Minä ammennan tästä: Hepr. 13: 5:  Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.

Isänpäivä on huomenna. Käytän tilaisuutta nyt kiittää omaani. Erityisesti siitä, mitä vuosia sitten tapahtui keskellä Australian erämaata, jossa olin koululeirillä. Sain isän hienon ja arvokkaan kameran mukaan, mutta pudotin ja rikoin sen ennen ensimmäistäkään kuvaa. Paniikkipuhelu isälle parakista lievitti ahdistukseni. Sain anteeksi. En ikinä unohda sitä.

-Katja-Maaria

Kuva: Johanna Mantere