Huomasin yhtenä päivänä, ettei minulla ole unelmia. Ei yhtään selvänä mielessä. Kauhistuin.

Osaan kyllä unelmoinnin. Minulla on ollut suuria ja pieniä elämää koskevia haaveita, toiveita ja hiljaisia rukouksia. Olin päättäväisesti ja sattumalta kulkeutunut niitä kohti. Tuntenut merkityksen kokemuksia ponnisteluista ja hyvää mieltä, kun päämäärä oli saavutettu. Sitten oli monia unelmia, joiden keskellä huomasi elävänsä. Niitä ei voinut enää saavuttaa, niiden keskellä eli.

Ja sitten niitä ei enää ollutkaan. (Tai tietysti niitä on, mutta kiireen tai täyden elämän keskellä unelmiaan ei enää tunnistanut.)

Mistä sinä tänään haaveilet? Jos saisit muuttaa edes pienen palan maailmaa, mikä se olisi? Jos saisit tehdä työksesi ihan mitä tahansa, mitä se olisi? Missä eläisit elämääsi, sitä ainutkertaista? Kenen kanssa?

Uskallatko ajatella ajatuksen loppuun, uskallatko ottaa ensimmäisen askeleen?

Elämäni on nyt hyvää. Itse asiassa tosi hyvää. Pitääkö silloin haluta jotain muuta, enemmän, toista?

Arki turruttaa, elämä muuttuu helposti suorittamiseksi. Liiat huolet syövät unelmat. Ja kuitenkin näky ja unelmat luovat elämään ihan uusia mittasuhteita. Näky tuo valtavasti voimaa, sydämensykettä ja onnentunnetta ponnisteluihin. Toivo ja tulevaisuus muuttavat tätä hetkeä, elämää.

Liian usein jätän myös heittäytymättä. En uskalla. Tai vielä pahempaa, en viitsi. Vaikka yksi askel saattaisi muuttaa monen seuraavan suunnan. Olen liian kiltti ja tunnollinen. Huolehdin, tuskailen ja suoritan, mutta en unelmoi. En uskalla heittäytyä, saati luottaa.  

…

Ihminen tarvitsee unelmia, tulevan näkyä ja ennen muuta näkyä juuri tähän hetkeen ja sen valintoihin. Ja jos juuri tänään ja tässä huomaa elävänsä keskellä unelmaansa, ymmärtää ehkäpä kiitollisuuden. Saa mielen ja merkityksen. Rohkeuden.

Mari Inka