Harrastukset? Jaa,a. Monenlaista olen kokeillut ja harrastanutkin hetken. Tässä elämäntilanteessa en pysty kovin paljoa harrastamaan. En ehdi.  Yksi ”harrastus” minulla on kuitenkin ollut vuosia. Niin kauan kuin muistan. Ja se on juuri sellainen elämää piristävä ja voimaa antava, niin kuin hyvän harrastuksen oppikirjojenkin mukaan tulee olla olla. Sitä voi harrastaa yksin ja yhdessä. Mukavinta se on kuitenkin yhdessä, vaikka toki se piristää minua ihan yksinänikin. 

Sitä voi kutsua näyttelemiseksi tai draamapedagogiikaksi tai vaikka toiminnallisiksi menetelmiksi. Tai luovuudeksi.  Minä ainakin usein kutsun harrastustani juuri näillä nimillä ja niillä nimillä olen sitä opiskellut.  Oikeasti en koskaan lopettanut leikkimistä, paitsi hetkeksi teiniangstivuosina.  Minulle on luontevaa esiintyä milloin missäkin hahmossa lavalla tai kotona. Astun rooliin sisälle myös silloin kuin esimerkiksi kirjoitan raamattukertomuksia. Tarkastelen maailmaa sen henkilön maailmasta käsin kenestä kirjoitan.  Arkiset askareet pellenä (tai kenä tahansa) sujuvat myös jouhevammin kuin minnana (koska minna ei ole kovin hyvä arki-ihminen).

Harrastukseni avulla olen oikeastaan saanut elää monta elämää. Kun astun sisälle pellen rooliin, siivous – ja elämä – on hauskempaa. Kun eläydyn Marian, Jeesuksen äidin osaan, tunnen kärsimyksen syvemmin. 

En ihmettele saippuaoopperoiden itsekseen puhelevia hahmoja 🙂 On hauskaa seurailla, kuinka tyttäreni suu käy myös kovaa vauhtia hänen eläytyessään vuoroin Niiskuneidiksi, prinsessaksi tai lohikäärmeeksi. Ehkä se on geeneissä.

– Minna T.

Kuva: Luukas Tuominen

p.s. Aika hulluahan se on ja siksi juuri nimensä mukaisesti hulluttelua.