Ne yksinhuoltajat

ydinperhe.jpg
Minä kuuluin heihin, jotka päivittelivät ystäviensä kanssa yksinhuoltajien jaksamista. Että miten kukaan voi selvitä aamuviemisistä , syntymäpäiväjuhlista ja itkupotkuraivareista yksin.  Että respect, mutta sääliksi käy.

Yksinjäänyt on varmaankin ollut hankala puoliso, kevytkenkäinen vikittelijä tai muuten vaan ongelmallinen tapaus, jotain siihen suuntaan mietimme.  Jos yksinhuoltajuus on valittua, ihminen on varmaankin ollut vähän epätasapainoinen. Mainituista syistä ei oikeasti saisi myöskään valittaa. Eikä myöskään olla liian iloinen. Hoitakoon nyt sitten edes lapsensa.

Vaikuttaa, että yksinhuoltajuudesta uutisoidaan vain kahdella tavalla, joista molemmat ovat peräisin 60-luvun tienoilta. Kerrotaan taloudellisesta- ja hoivallisesta köyhyydestä, joiden riski kasvaa suuresti yksinhuoltajuuden myötä. Toinen tarina ovat ”menestyneet” yksinhuoltajaperheiden lapset. Että tästäkin huolimatta heistä tuli jotain.

Kun minusta tuli yh, en tunnistanut itseäni lainkaan siitä määritelmästä, johon olin itsekin tämän ihmisryhmän niputtanut. Itse kun olin ja olen edelleen se sama äiti. Lapsenikin ovat samoja ihanuuksia riippumatta heidän perhemallistaan.  Kenenkään säälistä ei myöskään ole ollut apua.

Toivon, etten enää koskaan syyllisty alentavaan puheeseen minkään ihmisjoukon kohdalla. Älä sinäkään. Kirkon päällä leijailee helposti ydinperheen onnea hehkuttava sanasto ja kuvasto, josta pudonneet tai ulkopuolelle jääneet kuiskailevat toisilleen epäonnistumisistaan ja toisenlaisista valinnoistaan.

Yksinhuoltajuuteni aikana olemme tehneet lasten kanssa yhdessä enemmän. Olen kuunnellut heitä tarkemmin. Ehkä olen siivonnut vähemmän. Olen oppinut pyytämään enemmän apua ja saanut apuja enemmän kun olen pyytänyt.

En olisi valinnut näin, mutta nyt kun on näin, nostan leukani pystyyn: meillä on ihana perhe. Täällä on hassutteluhetket, kiukuttelut, mummia ja ukkia, kummia, naapuria, on niin kummallisen laaja perheyhteisö ja sukulaiset ettei ole koskaan tylsää, on ystäviä, laulua ja soittoa, ruokaa pöydässä, älykkäitä keskustleuja, joululahjoja, on iloa, töitä, on Jumala joka siunaa meidät iltaisin uneen.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään

Kaikella on määrähetkensä

WP_20130602_00620130806145800.jpg

                   

                    

Saarnaajan kirja on huippu.

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Mitä hyötyä on vaivannäöstä
sille, joka työtä tekee?
Olen katsellut kaikkea aherrusta,
jonka Jumala on antanut ihmisille
heidän rasituksekseen.
Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi
ja asettanut iäti jatkumaan,
mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja,
ei niiden alkua eikä loppua.
Minä oivalsin,
ettei ihmisellä ole muuta onnea
kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä.

         Ja todellakin tämähän tuli mieleeni, kun kynttilät eivät kestäneet ikkunalaudalla kesäauringossa.
         Niilläkin aikansa. Kynttilöillä. 

         Mutta ei ihan vielä, pliiiiis.

         Toivoo, Ulla O.
 

Suhteet Oma elämä Mieli Kirjat