Meidän 8-vuotias ei halua enää harrastaa sählyä. Koska hän ei ole siinä niin niin hyvä kuin jotkut muut ja siksi se on tylsää. Ja harkat olisivat nykyään kaksi kertaa viikossa. Hän ei jaksa raahautua ja haluaa lopettaa. Sensijaan hän mieluummin kerää hyönteisiä hyönteisakvaarioonsa ja tutkii niitä, paistaa kavereilleen kananmunia ja tekee jotain tuollaisia kuvassa olevia ledvalosysteemejä. Siis rakentelee niitä ja juottaa niitä yhteen (en ymmärrä niistä mitään). Aku Ankoista hän on myös kovin kiinnostunut ja break dancesta ja  monesta monesta muusta. En ole siis oikeasti huolissani, että hän olisi tylsämielinen vätys, mutta perustelut lopettaa harrastus siksi, ettei se nyt vaan enää tunnukaan niin kivalta, saa minut näkemään punaista. Jokaisessa työssä ja harrastuksessa ja ihmissuhteessa tulee tylsä vaihe. Se on elämän laki. Ja jos et kestä  tylsyyttä ja puske sen läpi, et kehity ja toisaalta opi kestämään tylsyyttä. Ei elämä ole huvipuistoja.

Niin vaikka moni niin luulee. Työssäni kuulen jonkinverran tämäntyyppisiä lauseita ”haluan erota, koska MULLA ei ole enää kivaa. TOI ei enää viihdytä mua”. Tai ”en jaksa opiskella, koska tää ei enää tunnu ekstreemiltä”. Miten ihmeessä tenttiin lukemisen pitäisi tuntua ekstreemiltä? Opiskelu on välillä raakaa kovaa työtä, jossa sekä äly, sosiaaliset taidot että istumalihakset haastetaan äärimmilleen. Valmistuminen on upea palkinto tehdystä työstä, jossa sisulla ja otsa hiessä on viimein päästy maaliin. Miksi opiskelun/työn pitäisi olla helppoa?

No, ihmissuhteissa jotkut sinnittelevät liian kauan toisiaan ja itseään kiusaten. Syitä on useita. Monet ovat tottuneet jo lapsuudesta asti kestämään ikävyyttä, toisilta puuttuu kykyä ja rohkeutta nostaa kissoja pöydille. Toiset eivät osaa erota – tai vaihtaa opiskelualaa. He eivät ole ottaneet vihaansa käyttöön. Viha on tärkeä tunneviesti siitä, että en ole tyytyväinen, tarvitsen muutosta ja muutan asioita. Siksi ensimmäinen kysymys tylsähtäneessä parisuhteessa tai ns. väärällä alalla olisi kysyä, mikä on oma osuuteni tylsyydessä tai kärsimyksessä? Voinko muuttaa omia asenteitani ja käyttäytymistäni? Miten voin haastaa kumppanini tai opiskeluyhteisöni muuttumaan? Vai voinko?

Elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja oikeuksien välillä. Päämäärän ja hauskanpidon välillä. Joskus ihmisiä täytyy ihan muistuttaa, että elämästä on myös oikeus nauttia. Minuakin on muistutettu.  Olen hyvä sinnittelemään. Minulle mikään ei ole niin palkitsevaa kuin ansaittu lepo ja nautinto. Muun muassa siksi koen niin suurta kiinnostusta ja vetoa Jumalan ansaitsematonta armoa kohtaan. Siinä on minulle paljon pureskeltavaa ja pähkäiltävää. Jumalan armoon heittäytyminen kun on aikas vaikeaa. 

Neuvottelujen jälkeen poika saa jättää sählyn, kunhan hänellä on jokin harrastus. Sellainen, josta hän nauttii. 

– Minna T.