Mitä näet kuvassa? Burmalaiset ajattelevat kiven olevan leijuva ihme. Länsimaiset haluavat selittää ilmiön tieteellisesti. Voisiko meidänkin ajatuksiin mahtua ihme?

”Uskosta ei yleensä puhuta selvin päin” aloitti arkkipiispa. Tässä blogissa niin on yritetty tehdä, vaikka se aluksi huolestutti meitä. Ja aika moni meistä sentään on pappi ja kirkon työntekijä. Blogin idea on ollut käyttää sellaista uskon kieltä, jota harvoin julkisesti kuulee: sisäistä kieltä. Se on yksi uskon äidinkieli, ja sillä kielellä kaikki on epätarkkaa, hapuilevaa ja ristiriitaista.

Tämän tapaista mietittiin arkkipiispan media-aamiaisella eilen. Siellä oli vieraana Riikka Pulkkinen, jonka Vieras romaanin päähenkilö on nuori naispappi Maria. Toinen vieras oli Anna Kontula, jonka viimeisimmällä kirjalla uskosta ja uskonnosta on sama otsikko kuin tällä tekstillä.

Vieras jäi kirjana minulle etäiseksi, mutta oli todella kiinnostavaa kuulla, miten Pulkkinen kertoi lähestyneensä aihetta. Maria menettää uskonsa juuri sanoihin ja samalla hänen on kuitenkin kerrottava tarinansa.

Fanitan Anna Kontulaa. Hänen kirjansa on kiinnostava dialogi nuoren uskontoon kriittisesti suhtautuvan naisen ja uskovan sukulaistädin välillä. Kontula on perehtynyt teologiaan ja uskon peruskysymyksiin laajasti. Perusteesinä on, ettei uskoa ja sen kokemusta voi tavoittaa sanoin. Voi yrittää, mutta luultavasti se menee aina pieleen. Hän mielestäni kritisoi myös loputonta länsimaalaista rationaalisuuden vaatimusta. Se, että kirjailija on itse tehnyt kirjoittamisprosessin aikana oivalluksia ja uusia löytöjä, näkyy tekstistä selvästi.

Naurunpyrskähdykset yleisöstä kuului siinä kohtaa kun Kontula paljasti, että vasemmistosta on vuosien saatossa löytynyt runsaasti piilouskovaisia ja kirkosta piilovasemmistolaisia. Vakaumusta ei julkisesti huudella. Uskovainenhan saattaa pudota rationaalisten ihmisten joukon ulkopuolelle, jos ”uskoo kaikenlaiseen hölynpölyyn”. Vaaraksi se voi myös mitä ilmeisimmin olla vaikkapa poliittiselle uralle.

Jumalasta puhuttaessa kielellä yritetään saada hallintaan jotain mikä on hallitsematonta. Luterilainen kirkko nojaa silti hyvin pitkälle Sanaan. Meillä mennään pikemminkin pois uskon kokemuksesta ja tunteista kuin että ne toisivat lisävaloa Jumalasta. Mutta miten kertoa mitään todellista Jumalasta tai uskosta? Tätä jään edelleen pohtimaan.

Uskon toinen äidinkieli on kertomuksen kieli, joka on myös symbolien ja vertaiskuvien kieltä. Taiteen ja kirjallisuuden kautta tämä on tavoitettavissa luontevasti. Jeesuskin oli niin fiksu, että hän käytti kertomuksia apunaan. Kontulan ja Pulkkisen kirjat ovat kertomuksia meistä ja aloituksia puhua uskosta aikana, jolloin siitä pitäisi olla hiljaa. Väitän, että tällä blogilla myös me osallistumme tähän keskusteluun.

Voit katsoa keskustelun livetaltioinnin tästä:
http://www.youtube.com/watch?v=kWkB23phuzs&feature=player_embedded

Myös Hanna Kirjainten virrassa – blogista kirjoitti aamiaisesta.
Tänään oli muuten meidän blogista Kirkossa & Kaupungissa.

Hyvää Vappua!!!

Minna J.