Rakkaat lukijat, tulin takaisin. Kai se olen minä, joka tulin, vaikka tulinkin muuttuneena, vapaampana, kauniimpana, tyynempänä ja enemmän elossa olevana. Joskus sitä kysyy itseltään ihan aiheellisen kysymyksen: miksi matkustan? Tällä hetkellä vastaus ei voisi olla selkeämpänä mielessä. Matkustan, jotta ymmärtäisin, en niinkään maailmaa, vaan ennen kaikkea itseäni. 

Kokonaan uusi paikka on peili, joka näyttää minut toisella tavalla totena kuin kotiympäristö. Intia oli äärimmäisen kirkas peili käsityksilleni ihmisestä, elämäntehtävästä, uskonnosta ja Jumalasta. Intia auttoi minua myös oivaltamaan jotain itselleni merkittävää itselleni merkittävistä aiheista: estetiikasta, luonnonsuojelusta ja naisena olemisesta.
 
Yksin naisena Intiassa matkustaminen ei ollut vaikeaa eikä vaarallista, vaikka varoitteluja sateli paljon sekä etukäteen että paikan päällä. Sen sijaan matka ja yksin matkustaminen osoittivat eron suomalaisen ja intialaisen naisen roolin välillä. Olen aina reissussa ollessani iloinnut siitä, että minulla on matkustamiseen mahdollisuus. Se, niin kuin moni muukin asia, on pitkään ollut varattu vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuuluville miehille. Intiassa omasta suuresta liikkumavapaudesta osasi iloita vielä tavallistakin enemmän, sillä siinä ympäristössä se oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Jotain olennaista naisen roolista kertoo juna-asemilla olevat erilliset jonot naisille, vanhuksille ja invalideille. Nainen nähdään heikompana, rajoitteisena olentona, jota yhteiskunnan ja miehen täytyy suojella. Suojelemisellaan mies kaventaa naisen vapautta päättää omista asioistaan. Tapaamieni mukavien ja sivistyneitten miesten kanssa oleminen vaati välillä melkoista vastaanpanemista ja selittämistä, jotta ei olisi tullut täysin ylikävellyksi. He eivät tehneet sitä todellakaan pahalla vaan nimenomaan hyvällä. Huolehtiminen oli heidän tapansa osoittaa välittämistä. He toimivat juuri niin kuin hyvinkasvatettujen intialaispoikien kuuluukin toimia.

Eräänä aamuna uusi ystäväni Nahu heitti minut asemalle pyörällään. Ei tullut kuuloonkaan, että olisin ostanut itse lippuni, vaan hän kävi sen hakemassa. Väittelimme tovin, voinko matkustaa halvimmassa luokassa, jossa istumapaikasta ei ole varmuutta. Sen taistelun voitin. Sen sijaan en saanut odottaa yksin asemalaiturilla vastaväitteistäni huolimatta, vaan Nahu soitti kaverinsa seisomaan minun viereeni lipun ostamisen ajaksi. Lipun ostamisen jälkeen Nahu haki minulle, minulta kysymättä, vettä ja ruokaa ja saattoi minut naisten, ehdottomasti naisten vaunuun istumaan, vaikka muissa vaunuissa olisi ollut enemmän tilaa. Hän heitti rinkkani matkatavarahyllylle ja kysyi huolestuneena, että pärjäänkö varmasti. Vakuutin, että olen matkustanut jo puolen Intian halki, joten onnistunen reissaamaan tästä eteenkinpäin. Kun juna lähti liukumaan asemalta tunsin suurta helpotusta. Niin suloisia kuin uudet ystäväni olivatkin, suloista oli olla myös yksin. Tuntui hyvältä päättää itse milloin syö, missä istuu ja mitä tahtoo seuraavaksi tehdä. 

Junassa tapasin ensimmäistä kertaa myös hijran eli kolmannen sukupuolen edustajan. Tämä nimenomainen hijra oli erittäin kaunispiirteinen ja olisi mennyt läpi naisena ulkonäkönsä puolesta. Käyttäytyminen paljasti hänet sekunnin murto-osassa jopa minulle, joka en ollut heitä aiemmin tavannut. Koskaan ei intialainen nainen puhuisi niin kovaan ääneen, läimisi sillä tavalla käsiä yhteen tai lähestyisi miehiä samalla estottomuudella. Hijrat osoittavat rajat ylittävällä käytöksellään, missä tarkalleen ja ehdottomasti rajat kulkevat. 

Ei pidä luulla, etteivätkö intialaiset naiset olisi vahvoja ja omanarvontuntoisia ihmisiä. Lukuisat tapaamani nuoret ja vanhemmat naiset sekä tiedostivat roolipaineet että kapinoivat niitä vastaan. Avustusjärjestöissä, joissa vierailin, oli omat ohjelmansa nimenomaan naisten kouluttamiseen ja työllistämiseen, sillä niissä nähtiin, että naisten ohittamisessa ja vaientamisessa hukataan valtava muutosvoima. Vaikuttavin esimerkki voimakkaasta intialaisesta naisesta lienee Amma, jonka yhteisö tekee valtavasti hyvää. Amma, joka esimerkillään ja halauksillaan synnyttää ihmisissä tahdon toimia. 

Amman ashramissa vierailu muistutti minua siitä, millä tavalla ihmisiä voi parhaiten auttaa. Meitä kuuluu kohdella kykenevinä, pystyvinä ja voimakkaina ihmisinä, niin me lunastamme paikkamme sellaisina. Jos taas meille sanotaan, että me emme osaa, saa tai uskalla, niin emme me uskallakaan. Me luulemme, että emme selviä. Se ei ole totta.

Kuvat ovat intialaisten junien naisten vaunuista. 

– Mirka Maaria