Tyyneysrukous lienee monelle tuttu ellei omakohtaisesta AA- tai muusta anonyymiryhmätoiminnasta niin televisiosta ja elokuvista. Ihmiset kokoontuvat yhteen, vertaisryhmään myöntämään ongelmansa ja halutessaan kertomaan siitä. Lopuksi lausutaan rukous:

Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Omalla kohdallani se tarkoittaa aika lailla suhdetta itseen ja toisiin. On hyväksyttävä, etten voi muuttaa muita. Hekin kuten minä muuttuvat vain omasta tahdostaan. Se, minkä voin muuttaa, on pitkälti minä itse.

Jostain kummasta sitä rohkeutta muuttaa itseäni minulle on suotu valtavasti. Lucky me, voisin sanoa, mutta sen rohkeuden myötä törmään auttamattomasti taas hyväksymiseen: kaikilla ei ole rohkeutta muuttaa itseään. Tai halua, tarvetta, syytä… Astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kuinka vaikeaa onkaan hyväksyä sitä, että itse on taistellut suurten muutosten läpi, mutta kaikki muut eivät tee samaa.

Rohkeutta muuttaa asiat, jotka voin – check. Viisautta erottaa toisistaan asiat, jotka voin ja en voi muuttaa – check. Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa  – in progress, big time.

Tänään pyydän siis ennen kaikkea voimaa ja tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Minä olen jo muuttunut, se riittää.

Tuli tästä mieleen myös Atlaksen ja Minnan kirjoitukset elämän vaikeudesta, miten sietää sitä, että tahtomattaankin saa aikaan hyvän lisäksi pahaa. Tyyneysrukous on ehkä viisain rukous, mitä tiedän, ja kuten anonyymivertaistukiryhmien periaatteeseen kuuluu, jumalan siinä voi käsittää miten tahtoo, jonkun uskonnon jumalana tai vain voimana, joka ei lähde minusta itsestäni. Sitä viisaampaa sanottavaa minullakaan ei ole elämän monimutkaisuuteen.