Mukahauskaa

johanna_tukiainen_joseffina.jpg

Inhoan tätä kuvaa. Se saa minut voimaan pahoin. Se tekee minut surulliseksi.

Meillä on julkkiksia ja taviksia, joille on sosiaalisesti hyväksyttyä nauraa suoraan ja pilkata selän takana. Jos ei mitään muuta keksi sanottavaa, kun nauraa toiselle, voisi laittaa vaikka suunsa ja ilmeensä kiinni. Mistä voimme tietää, ettei Johanna Tukiainen ole jonkun ystävämme läheinen? Miten voimme taata sitäkään, ettemme nouse itse seuraavaksi valtakunnan yleiseksi naurunaiheeksi? Papeille ainakin voi helpohkosti käydä niin. Joku kyllästyy tietyn papin  maneerin vaikka ja pian papin hokema on sketsikilpailussa. Ja hups netti täyttyy minua esittävistä pilakuvista. Ihan vain vahingossa tässä nyt kävi näin.

Kristinuskossa on mielestäni upeaa se,  että ihailtavin tyyppi ja paras hahmo asettuu heikoimman ihmisen asemaan ja vierelle. Sellaisena meille esitellään Uuden testamentin päähenkilö.  Jeesus jos kuka osasi kulkea arvostavasti hetken matkaa kenen tahansa kanssa  ja jakaa taakat. Hän lunastikin ne taakat lopulta ristillä.

 Toisen piirteille, puutteille tai mokille nauraminen on toisen yläpuolelle asettumista. Ensimmäinen ja pahimmaksi kuoleman synniksi nimetty ylpeys.

Jaan tämän mukahauskan kuvan  mauttomuuden hinnallakin siksi, että olen nähnyt näitä tukiaiskuvia liikaa. Toivoisin etten näkisi näitä enää. Olen tavannut itsetuntonsa riekaleita peitteleviä nuoria ja aikuisia liikaa. Yhdistävänä piirteenä heissä on se, että heille  on naureskeltu jo pitkään.  

Kaikki me jotka olemme vuosien aikana olleet mukana nauramassa Johanna Tukiaiselle, olemme osasyyllisiä hänen ongelmiinsa. Ivallinen nauru ei auta koskaan ketään. Ei edes naurajaa.

Naureskelua vaikeampaa on oikeasti puuttua.  Ja vaikeampaa on katsoa omaa syntilistaansa.  Mihin kaikkiin seitsemään kuolemansyntiin olen tänään jo sortunut?  Toisesta välittäminen ainakin on vaikeaa. Väliintulosta tulee usein paha mieli.

Mikä näissä kuvissa edes naurattaa? Sekö, että toisen puutelistalle nauraessa luulemme, ettei kukaan ole huomannut omaa peitettyä listaamme?

 Paastonaika on taas hyvä mahdollisuus pysähtyä huomaaamaan omat paheensa, kamppailla ja tsempata parempaan omien kiusaustensa kanssa. Piispamme Irja Askola osasi sanoittaa paaston aloituksen hienosti:  ”Kannattaa paastota omista paheistaan, ei muiden. ”

Hyvinvointi Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Valehtelisin jos väittäisin

hilja_-_kopio.jpg
Elämän ja kuoleman tarkoitus? Kärsimyksen ja olemassaolon selitys? Näitä lähdin ratkomaan kun hain teologiseen tiedekuntaan. Ajattelin voivani opiskella vastaukset kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin.

Luin paljon ja opin paljon. Huomasin, että mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan vastata mihinkään yksiselitteisesti. Teologia ei todella ole matematiikkaa (vaikka taisin tehdä yhden seminaarityön matemaattisesta kaavasta, jolla yritettiin todistaa Jumalan olemassaolo). Kun yhdellä luennolla ajatteli oivaltaneensa jotain, seuraavalla tunnilla tuo näkemys kumottiin päinvastaisella.

En ole nähnyt Hylkäämisiä näytelmää.  Silti samaistuin Atlas Saarikosken kirjoitukseen. Mistä saisi vastaukset elämän hankalimpiin kysymyksiin? Minäkään en tiedä pitäisikö elää vai kuolla ja miten se tehdään oikein.

Papilta näitä kysytään ja odotetaan vastauksia. Sitten vedetään johtopäätös, että Jumala ja kirkko on syvältä ja turha, kun ei se pappi osannut kertoa miksi äiti kuoli syöpään, vaimo petti ja lapset kapinoi. Opinnot tai pappeus eivät tehneet minusta vastausautomaattia, mutta se ei voi olla Jumalan vika.

Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin  ja Merleau-Pontyn lisäksi olen lukenut paljon Raamattua ja Lutheria. Silti olen törmännyt elämässäni mahdottomiin valintoihin ja monesti päättänyt, etten enää koskaan nouse sängystä.  Olen ollut neuvoton ihmisten menetysten ja kärsimyksen edessä, seisonut erikokoisten arkkujen ääressä lohduttomana. Olen toistanut vanhempieni virheitä ja tehnyt monta uutta lasteni kopioitavaksi.

Kuka siis neuvoisi minua tai Atlasta? Itse olen neuvojen sijaan päätynyt kysymään: miten tätä kestää?

Minä pystyn lohduttautumaan ajatuksella Jumalasta. Että on jotain sellaista, mikä on minun ymmärrystäni suurempi. On olemassa suunnitelma ja merkitys, vaikka minä en niistä hahmottaisi mitään. On olemassa ohjenuoraa hyvää elämää varten ja monessa kohtaa ihan itse voin päättää seuraanko sitä vai en.

Hämmennyn yhä uudelleen siitä, miten tarkasti Raamatussa kuvataan samanlaisia olemassaolon epätoivoisia pohdintoja kuin itselläni on. Vaikuttaa siltä, että ihmisen osa on läpi vuosituhansien maata hetkittäin lattialla ja itkeä ja huutaa. Noille ihmisille näyttää lopulta käyvän hyvin. Ehkä minullekin?

Atlas pyytää jotain skarpimpaa vastaamaan. Se en mitä ilmeisimmin ole minä. Voisiko joku muu? Sillä aikaa minä menen lukemaan lisää.

Hyvinvointi Mieli Suosittelen Ajattelin tänään