Blogisti tahtoo sydämiä
Joskus teini-ikäisenä yritin ratsastaa, kerran tai pari. Ratsastustunnilla piti keventää ravia. En koskaan oppinut sitä edes teoriassa, hevonen meni omaa vauhtiaan, omaa uraansa, ei minulla ollut mitään tekoa siinä hommassa. Samanlainen olo minulla on suhteessa blogiteksteihini, ne menevät omaa rataansa, ohjaustani tottelematta. Vaikka kuinka yritän keventää, niin ne pysyvät raskaassa ravissa, ovat turhan henkilökohtaisia ja kahlaavat liian syvällä.
Viime viikolla minua haastateltiin seurakuntalehteen blogistiudesta. Vasta haastattelua tehdessä minulle itsellenikin hahmottui tämän homman hienoudet ja hankaluudet. Hankalalaa on osata määrittää, missä menee julkisen ja yksityisen tilan raja. Miten olla avoin olematta nolostuttavan intiimi? Miten kertoa yksityisestä niin, että se yltää yleiseen ja tavoittaa jonkun? Tällaisessa kirkon sponsoroimassa blogissa joutuu lisäksi miettimään, mitä voi sanoa. Sillä vaikka puhun yksityishenkilönä, enkä ole edes pappi, niin joku lukee kaiken Kirkon Virallisena Kantana. Blogistius on yksi osa-alue projektissani nimeltä Minän rajojen piirtäminen. Etsin ääriviivojani, sitä mitä olen. Mitä minä – ei kirkko, seurakunta, perhe tai ystävät – ajattelen, tunnen ja uskon?
Pidän Ville Rannan sarjakuvista, koska tekijä on niissä niin läsnä. Pidän Visa Koiso-Kanttilan elokuvista, joissa hän tulee iholle, mutta samalla laajentaa analyysin koko ihmisyyteen. Sen sijaan en pidä Iholla-ohjelmasta. Siinä osallistujat rypevät itsessään kameran edessä aiheuttaen katsojalle myötähäpeän aaltoja. (Tämä mielipide puolikkaan katsotun jakson perusteella.) Jossakin noiden välissä menee häälyvä ja siirtyvä raja, mikä on tervetullutta avoimuutta ja mikä nolostuttavaa julkisuuspyrkyryyttä.
Raja on eri ihmisillä eri kohdassa. Jotkut eivät varmaankaan nolostu katsoessaan Iholla-sarjaa. Toisille taas on jo liian paljastavaa kutsua ihmisiä kotiinsa. Raja on sekä persoonasta että myös ajasta ja yhteiskunnasta riippuva. Kun yhä useampi asia on julkinen, niin yhä harvemmalla asialla saa vallattua julkista tilaa, yhä harvempi asia saa katseen kiinnittymään. Ja sitä kai kaikki julkista tilaa, sosiaalista mediaa, käyttävät hakevat: hetkeksi paikkaa auringossa. Jokainen lööpin salarakas haluaa julkisuuden rakastavaa katsetta, jokainen Facebook-käyttäjä tykkäyksiä, jokainen Lilyn blogisti sydämiä.
Hankalaa blogistiudessa on, paitsi pysyä oikeassa ja itselle sopivassa suhteessa julkiseen tilaan, myös ottaa palautetta vastaan. Minun täytyy muistaa ja ymmärtää, että palaute ei kohdistu minuun vaan tekstiini, jonka olen kirjoittanut minä, mutten kuitenkaan minä, vaan blogisti minussa. Vaikeita asioita blogistiudessa on paljon, mutta hienoja enemmän. Hienoa on mahdollisuus jäsentää omaa ajattelua niin, että joku sen huomaa ja kuulee. Saada hetkeksi itselle paikka auringossa. Hienoa on päästä osaksi blogiyhteisöä. Mutta ennen kaikkea hienoa on saada sanoa. Siitä puhuin postauksessa Ääni.
Saan sanoa, että huomenna on ansaitsemattoman armon sunnuntai. Silloin voi kirkossa kuulla, miten Jumala katsoo meitä kaikkia, itsensä liian sulkeutuneeksi tai liian avoimeksi tuntevia, laupeutensa silmin. Kannattaa nauttia siitä, ansaitsemattomasta armosta, omasta tilasta Jumalan kasvojen edessä.
Kuva on otettu yllä mainittua lehtijuttua varten. Kuvaaja: Virpi Hyvärinen.
– Mirka Maaria
