Luukku 10: Mihin pitäisi uskoa?

ten.jpgJoulukalenterimme kymmenennen luukun alkuperäinen kysymys oli pitkä kuin nälkävuosi, mutta tiivistetysti siinä pohditaan Raamatun sisällön, kirkon oppien ja oman omantunnon välisiä ristiriitoja: Mihin pitäisi uskoa? Miksi ’tyhmät’ oppisäännöt vaikeuttavat tätä uskoa? Miksi Jumala haluaisi sanoa kellekään ’älä tuu tänne vihittäväksi, koska mun mielestä vaan heterot voi tulla’?”

No niin, kiitos tästäkin helposta kokonaisuudesta. Annas kun annan aivojeni hetken lyödä tyhjää. No niin, valmis!

Aloitetaan keskeltä: Miksi ”tyhmät” oppisäännöt vaikeuttavat tätä uskoa?
Opit ovat ihmisten tekemiä, ne eivät ole pysyneet muuttumattomina. Ihmisellä on järki, jota on oikein suotavaa käyttää. Sitä voi käyttää esimerkiksi oppien kohdalla kysymällä itseltään: ”Tällainen on oppi mitä minä siitä ajattelen?” Oppi voi olla kuin väite: ”Asia on näin”, siitä päättivät jotkut ihmiset joskus, sinä olet yhtä kykenevä ihminen, haasta väite. Luojan tähden, joka sinulle järjen antoi, ajattele itse! Ihmiset ovat erehtyväisiä, ne jotkut joskus, sinä ja minä. Totuus Jumalasta on jossain ihmisen tavoittamattomissa, uskon ma.

Ja seuraava kysymys yhdistyy edelliseen, sillä kysymys kuuluu: Mihin pitäisi uskoa?
Toisaalta jo edellisessä kysyttiin, miksi opit vaikeuttavat uskoa. Oppi on järkeä varten. Usko sen sijaan on jotain järjen, tunteen ja kokemuksen rajamailla liikkuvaa. Usko ei ole oppien totena pitämistä.

Jos sinulla on tuntuma siitä, että jotain ihmistä suurempaa tuolla jossain on, niin sinä löydät sen ennemmin tai myöhemmin. Etsi avoimin mielin. Etsi järjelläsi, tunteellasi, omallatunnollasi, empatikyvylläsi. Lue, pohdi, keskustele, kuuntele itseäsi, ole itsellesi rehellinen. Sinä löydät sen omalla tavallasi, mihin sinä uskot. Sinä löydät Jumalan, ja sinä saatat löytää hänet useita kertoja, aina uusista näkökumista, vanhaan palaten. Saatat myös hylätä hänet ja löytää uudestaan. Jumala saattaa olla muuttumaton, mutta sinun uskosi todennäköisesti ei.

Miksi Jumala haluaisi sanoa kellekään ”älä tuu tänne vihittäväksi, koska mun mielestä vaan heterot voi tulla”?
En tiedä, miksi Jumala haluaisi sanoa niin. Uskon, ettei haluaisi eikä sanoisi. Minun uskoani tässä ohjaa omatuntoni, järkeni, oikeudentajuni, tietoni, empatiakykyni ja raamatuntulkintani. Raamatussa sanotaan kaikenlaista, minun käsitykseni mukaan ihmisen suulla. Ihmiset kirjoittavat kokemuksistaan Jumalasta, toisinaan omasta itsestään, kulttuuristaan, koska kukapa voisi erottaa minäänsä siitä, mihin on kasvanut, oppinut, mitä tuntee ja tietää. Minäkään.

 

Lopuksi voin kertoa, että aion mielivaltaisesti poistaa jokaikisen kommentin, jossa viitataan tai siteerataan Raamatun ”homokohtia”, koska olen kyllästynyt lukemaan niitä jokaisella keskustelufoorumilla, ja koska niitä janoavat löytävät ne kyllä itse Googlella.

Kulttuuri Suosittelen Syvällistä

Luukku 9: Evankeliumin ilo?

ysi.png

Tulin tänään palstalle vierailevaksi kirjoittajaksi pitkästä aikaa. Yhdeksännestä luukusta avautui kysymys: Onko kukaan teistä elänyt lapsuudesta asti kristittynä, evankeliumista iloiten ja riemuiten?

Minä olen. Olen syntynyt kristittyyn kotiin, jossa usko oli elämässä voimavara ja elämään puitteet luova arvokas asia.  Usko loi tavalliseen kiireiseen, kärttyiseen, iloiseen, onnelliseen, väsyneeseen ja joskus toivottomaankin arkielämään laajemman ulottuvuuden. 

Muistan erään tapahtuman ajalta, jolloin olin noin nelivuotias. Minulla oli tapana vanhempieni kanssa käydä seuroissa, kirkossa ja pyhäkoulussa. Useimmiten aika meni hiljaa leikkiessä tai vanhemman sylissä, mutta joskus jotain puhutusta saattoi jäädä mieleenkin. Kerran olin jäänyt miettimään kuulemaani kertomusta, jossa sanottiin, että ihmisen ajan loppumisen hetkeä ei tiedä kukaan. Lapsen mieleni askarteli maailman loppumisessa ja muissa syvissä vesissä, joissa lasten mieli useinkin askartelee. Asia tuntui pelottavalta ja arvaamattomalta, vaikken sitä silloin osannut niillä sanoilla kuvata. Kotona ihmettelin asiaa äidilleni. Sieluuni syöpyivät kuva kattilaa hämmentävästä äidistäni ja hänen turvalliset sanansa: ”Ei tarvitse pelätä”.

Tämä muisto on yksi varhaisimmistani. Edelleen se on ihmeellisen elävä. Edelleen voin kuvitella, miten ajatus maailmanlopusta tuntui pelottavalta ja peruuttamattomalta. Lapsen mielessä se yhdistyi pelkoon, joka oli pelkoa ikuisesta erosta omista vanhemmista. Raamatun kertomukset ja uskonnon kuvat eivät aina edelleenkään ole helppoja ymmärtää. Myöhemmin uskoon ja elämään on tullut lisää sävyjä. Elämä paiskaa eteen tapahtumia, joita ei ole voinut valita. Toisaalta on tullut eteen myös paljon vaihtoehtoja. Evankeliumin ilo on ohuenakin kannatellut. 

Myöhemmin lapsuudessa ja nuoruudessa elämä etäännytti ja toisena hetkenä toi lähelle lapsuuden kristillisyyttä. Montaa asiaa on tullut arvioitua uudelleen ja pidettyä se, mikä on hyvää. Uskomisen ilo näyttäytyy edelleen sellaisina hetkinä, kun pyyteetön hyvyys koskettaa tai kun elämässä koittaa puhdas ja kirkas kohta, jolloin Jumalan rakkaus tulee lähelle. Evankeliumin ilo tuntuu levollisuutena ja rauhana vaikka ympärillä olisi mitä. 

Evankeliumin ilon hetket pilkahtelevat kuin lahjoina elämässä. Vaikka niitä ei aina tunne ja näe, niiden tuoma voima ja lohtu on katoamatonta. Elämä ei aina ole puhdasta ja kirkasta, usein se on jotain ihan muuta. Jokaisella ihmisellä elämä on erilainen ja samassakin ympäristössä kasvaneella kokemus voi olla toisenlainen. Sellaista on elämä, että voimme arvioida ja kertoa vain omista kokemuksistamme. 

Minulle tuo nelivuotiaana kuulemani äidin lausahdus on jäänyt elämän kestäväksi perustaksi. Elämää ja sen katoavaisuutta ei tarvitse pelätä.  Siinä lausahduksessa puhuu itse Jumala. 

Hankitaan muuten yhdessä kaivo tai vesipumppu Afrikkaan.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä