Luukku 8: Mihin menevät ne, jotka eivät mene taivaaseen?

e.jpg

Kahdeksannesta luukusta löytyy kysymys, joka on yhtä olennainen kuin vaikeakin. Siinä kysytään taivaasta ja helvetistä. Jos ihminen ei pääse taivaaseen, niin minne hän menee? -kysymystä seuraa jatko: mitä evankelisluterilaisen kirkon oppi tästä sanoo?

Me evankelisluterilaiset uskomme, että pelastumisemme on Jumalan teko, vain ja ainoastaan Jumalan teko. Ihminen ei voi siihen millään tavalla vaikuttaa. Tämä on kai Lutherin kirjoitusten ydin. Lisäksi opetuksemme mukaan Jumala on rakastava ja armollinen Jumala. Hän rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa meidän puolestamme. 

Okei, jos siis
1) uskomme armolliseen Jumalaan ja
2) uskomme pelastumisemme olevan tuosta armollisesta Jumalasta kiinni, 
niin luonteva jatko olisi, että
3) kaikki pelastuvat,
sillä eikö rakastava Isä tahtoisi kaikki lapsensa luokseen?

Kyllä, mutta.

Jumala kunnioittaa ihmisen päätöstä olla kuuntelematta Jumalan kutsua, joten ihminen voi valita kadotuksen, vaikka Jumala haluaisi kaikkien pelastuvan. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihminen ei voi ikinä tietää Jumalan tuomiota, joten me emme voi sanoa kenenkään yksittäisen ihmisen kohdalla, meneekö hän taivaaseen vai helvettiin.

heaven.jpg

 

helvetti.jpg

Taivas ja helvetti. Pelastus ja kadotus. Sanapari on ladattu täyteen merkityksiä: taivaallista harppumusiikkia tai tuskallista hammastenkiristystä. Ne ovat ihmisen luomia mielikuvia Raamatun ja perimätiedon pohjalta. Pelastus on se olotila, johon Jumala meidät luodessaan tarkoitti eli yhteyteen itsensä kanssa. Kadotus on sen vastakohta eli ikuista eroa Jumalasta. Koska Jumala on kaiken olemassaolomme perusta, niin eron Jumalasta voisi ajatella olevan olemattomuutta, katoamista. (Tähän me emme kuitenkaan tunnustuskirjojen mukaan usko. Älkää kysykö minulta miksi.) Helvetti ei siis ole paikka, johon Jumala lähettää ihmisen ja jossa ihmistä ikuisesti kidutetaan, vaan se on rakkaudeton tila, jonka ihminen itse valitsee. 

Kun tähän lisää vielä sen, että uskomme Jumalan olevan kaikkivaltias (joka voisi sen puolesta siis pelastaa kenet tahansa), niin joku osa ajatusketjussa pettää joka tapauksessa. 

Opillinen viidakko ei totisesti ole mielipaikkojani. Oppi näyttäytyy minulle ihmisten aina jollain tavalla ontuvana tulkintana Jumalan tahdosta. Vaikka opilla on (kai) oma kiistämättömän tarpeellinen paikkansa, niin helposti se tekee uskosta ja Jumalasta ihmisen näköisen järjestelmän, jonka avulla ihminen yrittää päätellä, mitä Jumala mistäkin ajattelee. Eikä siinä mitään, Jumalan tahdon pohtiminen omassa elämässä kuuluu jokaisen uskovan elämään. Ikävän usein kuitenkin etsimme opista niitä asioita, joiden perusteella voisimme sanoa muille maan asukeille, miten he ovat matkalla tulimereen. 

Loppujen lopuksi, lopen kyllästyneenä ja pää lopullisen pyörällä totean, että minua itseäni ei oikeastaan edes kiinnosta koko helvetti. Ei minua kiinnosta suuremmin taivaskaan. Jumala ja minä, taivas ja helvetti, kaikki on olemassa tässä hetkessä.

Ymmärrän, että elämän näyttäessä helvetillisyyttään taivaan olemassaolo lohduttaa.

Niin näitäkin naisia:

 

http://www.youtube.com/watch?v=k4Wt3poFTIY

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=cerqD0zDISg

 

Sitä minun on vaikea ymmärtää, että ihminen ei arvosta tämänhetkistä elämäänsä niin paljoa, että eläisi sen rehellisesti, itseään ja muita kunnioittaen. Elämä, Jumalan lahja, voi olla jo deadlinen tällä puolen taivaallista. 

ps. Onneksi saamme olla keskeneräisiä, sillä jos joku niin tämä kirjoitus on sitä. Teen siitä paremman lisäämällä linkin, joka vie meidän keräykseemme. Osallistua voi vaikka eurolla. 

– Mirka Maaria

Hyvinvointi Mieli Syvällistä

Miksi hautajaisissa rukoillaan vainajan puolesta?

 

 seitseman.png

 Muutama vuosi sitten mieheni mummon hautajaisissa nuori pastori siunaa lopuksi meidät kaikki. Hän laittaa vasemman kätensä ylös koukkuun  siunausasentoon  siunatakseen meidät omaiset, oikean käden hän laittaa kiinni arkkuun kohti mummon kasvoja. Kuva on piirtynyt vahvasti mieleeni: Me kaikki, elävät ja kuolleet tarvitsemme Jumalan siunausta. Olemme kaikki siitä riippuvaisia.

Kysymys siis tälle päivälle kuului, miksi hautajaisissa rukoillaan vainajan puolesta, kun eikös hänellä ole jo kaikki hyvin.

Me kristityt uskomme olevamme iankaikkisuusolentoja. Hautajaisissa rukoillaan siis vainajan kuolemattoman sielun puolesta. Ihmisen syvimmälle olemukselle  pyydetään ikuista lepoa, rauhaa ja sitä, että pyhät enkelit kantaisivat hänet autuaitten joukkoon.  

Raamattu ei selkeästi vastaa, missä  itsekunkin sielu nyt tarkalleen kuoleman jälkeen on. Vallalla on ainakin sellaisia käsityksiä, että kuoleman jälkeen ihminen painuu tuonelaan odottamaan edessä olevaa viimeistä tuomiota , joka  tulee sitten aikojen lopussa. Odotus tapahtuu niin syvässä unessa, että kun lopullinen herätys tapahtuu, se tuntuu siltä kuin se tapahtuisi saman tien, juuri uneen nukahtamisen jälkeen.

 Tai sitten voi olla, että  sielu menee suoraan Jumalan luokse taivaaseen tai sinne ikävämpään paikkaan, riippuen siitä, onko sielu turvautunut elämän aikana Jumalan anteeksiantoon ja armoon, vaiko ei.  Joku viisaus siinä on, että me täällä tallaajat emme tarkalleen tiedä, mitä sitten kuoleman jälkeen tapahtuu. Voimme vain aavistella. Ja kaivata.

 Mutta ruumis on kuoleman jälkeen tyhjä kuori, siellä ei ole enää ”ketään kotona”. Sille täytyy omaisten ja ihmisen itsensäkin sanoa: Hyvästi. 

Hautajaisista puhutaan  hautaan siunaamisena. Pääsiunaus on se hetki, jolloin arkun äärellä pappi sanoo: Maasta sinä olet tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Vapahtajamme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

 Siunaussanat luetaan siis vainajalle ja häntä puhutellaan siinä suoraan. Siunaussanojen viesti on, että  Jumalalle sekä elävät että  kuolleet ovat yhtä eläviä.

 Mieheni mummon hautajaisten jälkeen olen ottanut tavaksi hautajaisissa saman siunauskäytännön, joka  tuolla nuorella papilla oli tapana.

 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Syvällistä