”Liberaalien jumala on gnostilainen valo-olento, joka tekee heidän askeleensa ilmaviksi. (…)Jumala ei ole heille ankara isä vaan kaihon kohde, joka saa heidät huokailemaan.(…) He saattavat tanssahdella alttarilla ja pitää vaikka pellennenää. Joulukirkossa he voivat yltyä heiluttelemaan saarnastuolistaan valtaisaa marsupilami-pehmolelua.” 
Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY 2012)

Ha-haa ja auts. Enqvist kuvailee uskovaisia kirjassaan kuin jotakin eksoottista alkuperäiskansaa. Tämän meidän luterilaisen kirkon ihmiset hän jaottelee taantumuksellisiin, konservatiiveihin ja liberaaleihin, vaikka valtaosa kuuluukin uskonnollisesti välinpitämättömien tai häilyvien joukkoon. Jaot eivät ole uusia ja pitävät  osaltaan myös paikkansa – tosin parodiset kuvaukset ryhmistä ovat varsin kärjistettyjä.

Kirjan argumentit muodostuvat näistä monesti kuulluista: usko ei vastaa oikeasti mihinkään kysymykseen. Enqvist käy uskonnollisissa tilaisuuksissa ja kuvailee ihmisiä siellä suorastaan runollisin sanakäntein joukkoharhaisiksi ja naiveiksi.  Hän sanoo tuntevansa alakulon sävyttämää myötätuntoa meitä kohtaan. Sinällään on myös yhdentekevää mihin uskonnolliseen ryhmittymään kuulut, koska ainakin Enqvistille kristityt ovat vihdoin yhtä: kaikki yhtä höpsöjä (oma tulkintani).

Kirkko saa kovaa kritiikkiä varsinkin jäsenten kalastelusta lapsikasteen myötä. ”Vain moraaliton instituutio valjastaa lapsen maallisen valtansa vipuvarreksi.” Se on kovasti sanottu. Kaste kun kuitenkin on viime kädessä aina vanhempien(/äidin) päätös. 

”Oman uskonnonharjoittaminen ja siitä kertominen on ihmisoikeus” -toteamasta Enqvist haluaisi selvästi olla eri mieltä. Hän tuleekin siihen tulokseen, että ”tässä tasapainoillaan sananvapauden reunamilla, missä oikeita vastauksia on vaikea löytää.” 

Päädyn Enqvistin kanssa samaan loppupäätelmään: puhumme eri kieltä. Uskonnon kieli on eri kuin uskonnottoman tai tieteen. (Vaikka arjessa minulla ei ole useinkaan vaikeuksia näiden eri kielien ymmärtämisessä.) Enqvist hyökkää  rajusti kristinuskoa vastaan, sortuu kärjistämään liiaksi ja kaivaa likavesiä – se hänelle sallittakoon. Monen ääri-ilmiön vahingollisuudesta olen  hänen kanssaan samaa mieltä. Lopulta kuitenkin se, mikä minulle on totta ja lohdullista Raamatussa, vertautuu hänellä joulupukkiuskoon ja vääränlaiseen vallankäyttöön. Itselleni usko tuo merkityksen elämään; päämäärän ja toivon. Sitä ei voi hangata pois millään.

Jenni antoi minulle taannoin rakastu kirjaan- haasteeksi Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva 2010). Luin myös sen tässä samalla. Vaikka kirjoissa on paljon samaa, on keskustelukirja tietysti paljon tasapuolisempi kun molemmat ”puolet” pääsevät ääneen.