Pieni tyttäreni keimailee edessämme ja sanoo  ”inana pinnessa”. Me kaikki taputamme käsiämme ja hymyillen toistamme sen, minkä hän on itse juuri sanonut: Kyllä kyllä, sinä olet ihana prinsessa. Meidän kaikkien mielestä.

Mielessäni rukoilen: rakas Taivaan Isä, annathan hänen pitää itseään ihanana silloinkin vielä kun minä tai hänen isänsä emme ole hänen käsityksistään huolehtimassa?

 En muista, että olisin koskaan  saanut itse pienenä  sillä tavalla prinsessana kotona keimailla. Ajat olivat  toiset. Ei silloin puhuttu siitä kuinka tärkeää on kehua lapsiaan. Kehumista paheksuttiin. Meillä ainakin. Pahinta häpeää olisi vanhemmille tuottanut perusteettomasti ylpeä lapsi. Siitä kunnon vanhemmat pitivät huolen, ettei ylpistymään päässyt.  Mutta mummolassa sain pukea kaikki mummon pitsialushameet päälle ja tanssia huivien kanssa. Mummo jaksoi taputtaa.

Useamman kerran olen aikuisena erilaisissa töissäni törmännyt nuoreen ja nuoreen aikuiseen, joka pala kurkussa nieleskelee ja saa sanottua, ettei oikein osaa mitään. Että tuleekohan hänestä koskaan mitään?

Kaikilla ei ole ollut edes mummoa taputtamassa omille esityksille. Niin tai sitten mummo ei osaa enää oikein taputtaa aikuisuuden kynnyksellä itseään etsivälle lapsenlapselleen. Lapsena se oli helpompaa. Silloin minun tekisi mieli kaivaa esiin  Anna Puun Mestaripiirros ja koodata ihmisen käsitys itsestään uudestaan.

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
 

Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan

Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla oikeus tuntea itsensä ihanaksi ja osaavaksi, hyväksytyksi. Jokaisella pitäisi olla ainakin yksi kannustava ihminen, joku joka uskoo hänen kykyihinsä ja tuo sen hänelle ilmi.

Käsitys itsestä syntyy pitkän ajan kuluessa, väärin koodatun mielen muokkaamiseenkin menee aikaa. Näin viittä vaille nelikymppisenä huomaan, ettei yksi arvosteleva ja mitätöivä sana enää kaada käsitystä itsestäni. Nyt tiedän jo osaavani monia asioita ja etten ole turhake, läheisteni mielestä olen ihana – ainakin tarpeeksi ihana. En tiedä, millainenkohan oma elämäntarinani olisi, jos olisin voinut aina uskoa kykyihini. Ja olisikohan sellainen täysi luottamus edes tässä maailmanajassa mahdollista?

Omaa ihanuuttaan voi vahvistaa vaikka niin, että kirjaa ylös niitä asoita joita osaa ja niitä piirteitä, joiden vuoksi voisi kutsua itseään ”ihanaksi prinsessaksi”:

Minä osaan ainakin kerätä sieniä ja tehdä niistä hyvää sienikastiketta, leikata lasteni ja omia hiuksia, olen hyvä pyöräilemään ja kehityn kokoajan lenkkeilyssä, osaan katsoa ihmisiä silmiin ja olla hetkessä läsnä, niin ja olen opetellut myös sanomaan, jos joku on minusta ihana. Ja olen tärkeä siksi, koska olen Jumalalle kallis ja rakas (Jes 43:4).

Millaisia asioita sinun listassasi on?