Elä tänään,
riskeeraa tänään,
älä anna itsesi
kuolla hitaasti,
älä unohda
olla onnellinen
(Pablo Neruda )

Pappina ei pysty välttelemään kuolemaa. Sitä löytää itsensä istumasta monenlaisissa olohuoneissa ja kahvipöydässä kuulemassa siitä mitä äskettäin joukostamme poistunut on elämässään läheisilleen merkinnyt. Syntymän ja kuoleman välistä löytyy aina ainutkertainen tarina. Kuoleman surua mukanaan kantavia on paljon.

Luin Liisa Seppäsen kokoaman kirjan Surun satuttamat – Kertomuksia läheisen kuolemasta. Siinä seitsemän eri tilanteissa ja eri ikäisenä läheisensä menettänyttä kertoo matkastaan kuoleman varjossa.  

Seppäsen mukana mennään tapaamaan kuoleman kohdanneita, joiden syvimmästä surusta on jo kulunut aikaa. Aika tuo aina perspektiiviä – se, mistä ei millään luullut voivansa selvitä lainkaan on väistämättä vienyt jonnekin uuteen. On täytynyt keksiä keinot sanoittaa ja kirjoittaa suru osaksi omaa elämäntarinaansa. Kirjassa välittyy hienosti se, miten erilainen on jokainen kuoleman kohdanneen tarina.

Kuoleman lähellä niin pappi kuin varmaan kaikki muutkin joutuvat peilaamaan omaa elämäänsä suhteessa kuolemaa. Seisotaan sen faktan edessä, että tässä elämässä ei pääse kuolemaa pakoon. Jokaisen kirjan tarinan jälkeen Seppänen viittaa jollain tapaa omaan elämäänsä suhteessa kerrottuun. Pidin valtavasti tämän viisaan naisen pohdituista ja armollisista sanoista.

Kirja ei saarnaa, mutta pitää tiukasti kiinni kristinuskon perustasta, toivosta. Että illan jälkeen tulee uusi aamu,  että suurimmankin surun kanssa voi kulkea eteenpäin, että kuolema ei tarkoita loppua.  

Liisa Seppänen: Surun satuttamat. Kertomuksia läheisen kuolemasta. Kirjapaja 2012. 181s.