Kuka sinut omistaa?

Rakkaus saattaa satuttaa. Omistaminen saattaa satuttaa. Suomalaisten hengellisyys elää voimakkaasti musiikissa. Tykätyimmät ja kuunnelluimmat suomalaiset kappaleet koskettavat enemmän ja vähemmän koko ajan elämän merkitystä ja Jumalaa sekä tuonpuoleista. Usein tuonpuoleisuus avautuu juuri rakkauden kautta. Aina se ei ole kovin alleviivattua, mutta ikuisuustaso on löydettävissä. Olen ollut kysymysmerkkinä Vie mut kotiin- laulun parissa.

 

 

http://youtu.be/-z32MvNrDYA

 

Laulussa on erittäin koskettava sanoitus. Se vie ajattelemaan sitä, miten rakkaus joskus ottaa omakseen niin, että tukahduttaa omistettavansa. Ihminen on valmis antamaan itsensä täysin sille, joka tulee hakemaan, vie kotiin. Ihminen myös saattaa kaivata rakkautta ja huolenpitoa niin, että on valmis ”myymään itsensä” ihmiselle tai asialle. Toisen ihmisen omistaminen on kyllä ajatuksena ihan kaunis, kaiken peittävää huolenpitoa ja rakkautta, mutta väitän, ettei sellainen rakkaus ole oikein tervettä varsinkaan silloin kun se ei ole molemminpuolista. 

Ihmiset, jotka ovat valmiita antamaan itsestään kaiken ja aina valmiina muuttumaan toisten ihmisten vaatimusten mukaan, ovat alttiita väkivallalle ja vaikkapa tukahduttavan uskonnollisuuden otteelle. Tukahduttava rakkaus voi nimittäin olla myös sellaista, jossa ihminen hyväksytään täydellisesti, hän saa osakseen rakkautta ja arvostusta ja hyväksyntää, mutta tietyin ehdoin. Näitä ehtoja voivat sitten olla oman itsensä ja identiteettinsä kieltäminen, omien tunteidensa patoaminen tai omien valintojen mahdottomuus. Tällaista voi esiintyä missä tahansa ihmissuhteessa, mutta myös uskonnollisissa yhteisöissä. Uskonnon yhteydessä täydellinen omistautuminen liittyy usein siihen, että luopuu itsestään ja tarpeistaan yhteisön vuoksi. 

Tämä laulu kylmää kaikessa kauneudessaankin. Tasapainoinen rakkaus on sellaista, jossa toisen erilaisuutta kunnioitetaan, hänen tarpeitaan ja toiveitaan. Kukaan ihminen ei ole täysin toista varten, vaan myös itseään varten. Rakkaus tarttuu rosoisuuteen. Rakkaudessa ketään ei aseteta jalustalle, vaan jokainen saa olla oma itsensä sellaisena kuin on, silti rakastettuna. Sellainen uskonnollinen yhteisö on rakastava, jossa jokaisella on oikeus olla kokonainen, erilainenkin, mutta silti hyväksytty, Jumalan luoma ihminen. Jokainen myös ansaitsee sellaisen ihmissuhteen, jossa rakkaus ei ole omistamista vaan vapautta ja iloa toisesta Jumalan luomasta ihmisestä. Jumala ei vaadi ihmiseltä täydellistä itsensä kieltämistä ja unohtamista, vaan sitä, että hyväksymme itsemme Hänen kuvanaan. Silloin voi rakastaa myös toista, hyväksyen ja kunnioittaen toisen ihmisen erityislaatuisuutta. 

Suhteet Rakkaus Mieli Syvällistä

Kasta inte stenar

tuulilasi_rikki_p.jpg

 

Muutimme vuosi sitten omakotialueelle, vähän niin kuin maalle.  Naapurissa asuu perhe, jossa on kolme sopivanikäistä poikaa leikkikavereiksi meidän  seitsemänvuotiaalle. Pojat kiinnostuivatkin pian muuton jälkeen toisistaan. Mutta ….ongelmana on alusta alkaen ollut se, ettei  pojilla ole yhteistä kieltä. Riitaa ja väärinkäsityksiä tulee helposti.  Mutta tämähän ei ole mikään ongelma. Tämä on mahdollisuus molemminpuoliseen kielikylpyyn,  ajattelin toiveikkaana. Ja näin ajattelen vieläkin.

Hieman hymyillenkin suhtauduin vielä vuosi sitten poikani kysymyksiin: ”Miten äiti sanottiinkaan ruotsiksi, ettei saa heittää kiviä?” Kivienheitto on ollut kokoajan ongelmana. Tulkkia ja välienselvittelijää ollaan tarvittu ja näin me aikuisetkin olemme näppärästi ”tutustuneet” toisiimme. 

Viimeinen viikko on nyt sitten ollut oikein kivikautta. Ensin heitti toinen naapurin poika poikaamme kivellä jalkaan ja tällä viikolla kunnostautui nuorempi heittäen automme ikkunan rikki.  No, naapurin kotivakuutus korvaa jne.  Kuulen poikamme selittävän kaverilleen ruotsalaisten olevan sellaisia, että ne aina heittää kiviä. Niitä pitää varoa. 

Näin syntyvät siis stereotypiat: Nuoret potkivat mummoja, mummot ovat kiukkuisia, muslimit sortavat naisia, mustalaiset varastavat ja ruotsalaiset heittävät AINA kiviä. Käymme pojan kanssa keskustelua siitä, etteivät kaikki ruotsalaiset heitä kiviä ja missään nimessä heitä ei saa nyt alkaa pelkäämään. Yritä nyt vain vielä olla kaveri, kyllä se kivenheitto sitten loppuu aikanaan. Lapsen maailmassa totta on tietenkin se, minkä on todeksi kokenut. Tässä on nyt valitettavasti liian monta kivikokemusta tietyltä suunnalta, niin että looginen päättely aivan loogisesti leimaa ruotsalaiset kivenheittäjiksi.  Se on heidän tunnuspiirteensä. 

Oikeasti olen sitä mieltä, että näissä naapurin lapsissa on onneksi muitakin piirteitä kuin kivenheitto. Silti tämä arjen eettinen ongelma haastaa niin lapset kuin aikuiset miettimään, mitä kaikkea pitää hyväksyä ja mitä ei, miten rikkomukset selvitetään, kuinka paljon olen valmis antamaan anteeksi  ja kuinka paljon uskon siihen, että ihminen voi muuttua.  Mielessä on käynyt myös ajatus siitä, tapahtuuko seuraavaksi jotain vielä kamalampaa ja eivätkö vanhemmat nyt ihan oikeasti saa sitä kivenheittoa loppumaan.  Kehen pitäisi ottaa yhteyttä, jos tilanne vielä pahenee? Ja jos tilanne vaatii, löytyykö mistään supernannya ratkomaan lasten välistä kielisotaa?

 Pakko uskoa, että kivikausi on nyt loppu  ja täällä on turvallista. Voin itsekin vaikuttaa turvallisuuteen puhumalla auttavaa ruotsiani, puuttua ja kasvattaa. ”Kasta inte stenar”,  kuuluu vakilauseisiini. Ja kertaus kai useimmiten auttaa asian perillemenoa.   Jos en tähän  usko, saan luultavasti muuttaa aika usein ja vaihtaa aina vaan naapureita. Sitä paitsi anteeksi on annettava.  Jos vaikka oman lapsen näkö olisi mennyt kivenheiton seurauksena,  olisi anteeksianto tietysti paljon vaikeampaa. Mutta jos niin olisi käynyt, olisiko minulla muuta mahdollisuutta kuin antaa sittenkin anteeksi?

Kyky antaa anteeksi on mielestäni ainut mahdollisuus elää rauhassa kenen tahansa kanssa. Varsinkin itsensä.

Mielessä soi Isä meidän rukous ” Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” 

Anteeksianto ei ole aina helppoa. Ei tietenkään ole.  Monia anteeksiannon prosesseja olen märehtinyt vuosia.  Eikä anteeksianto tarkoita sitä, ettei se  haittaa ja ”heitä vain kivillä niin paljon kuin haluat”. Mutta tästä omituisesta teostasi huolimatta haluan antaa anteeksi ja jatkaa elämää puhtaalta pöydältä.  Tärkeät asiat erottaakin vähemmän tärkeistä siten, että niissä on pistettävä oma persoona,  rohkeus ja viisaus kokonaan likoon ja haastettava itsensä ihan tosissaan.

Peace!

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli