Eräs nuori kertoi minulle kerran kuinka häntä ärsyttää, kun aikuiset tuijottavat. Hän oli värjännyt hiuksensa vihreiksi ja ajanut päänsä kaljuksi toiselta puolelta. Sanoin hänelle, että jos ajaa autolla harmaan betonilähiön läpi ja yhtäkkiä kaiken harmauden keskellä on vaaleanpunainen talo, jossa on mansardikatto, niin pää kääntyy väistämättä. Aina tuijottaminen ei ole pahantahtoista.

Kun meidän silmämme turtuvat näkemään jotakin, me emme enää tuijota. Muistan kun näin kerjäläisen ensimmäisen kerran. Olin 6-vuotias ja perheeni kanssa Marokossa. Suomessa ei ollut kerjäläisiä kadulla silloin. En muista kiellettiinkö minua tuijottamasta, mutta tuijotuskielto on kuitenkin oppi, jonka meistä moni on lapsuudessaan saanut.

Ei saa tuijottaa eri rotuisia, ei saa tuijottaa pyörätuolilla liikkuvaa, ei saa tuijottaa miestä, joka on pukeutunut naiseksi ja ei saa tuijottaa koditonta, joka kerjää. Tuijotus ei kuitenkaan ole yhtä kuin tuomio. Tuijotus kertoo usein vain siitä, että minua kiinnostaa se mitä näen, koska se on jotakin erilaista. Haluaisin tietää siitä enemmän.

Minä en tuijota kerjäläisiä enää. Heitä on kotikaupunkini keskustassa joka kulmalla. Minun silmäni ovat turtuneet ja kerjäläisistä on tullut arkipäivää. Onko se myös hiljainen hyväksyntä sille, että kerjääminen on jonkun osa, kun katseeni ei enää kiinnity lantin pyytäjiin?

Lapset tuijottavat monia asioita, koska heidän kirkkaat silmänsä eivät vähäisten vuosiensa aikana ole ehtineet turtua paljon mihinkään. Eräänä päivänä lapsen silmät tarttuivat kauppakeskuksen ovilla kerjäävään naiseen ja lapsi kysyi äidiltään: ”miksi tuon naisen pitää kerjätä kadulla?” Mutta hiljalleen hiipien lapselle opetettiin, että se on tässä maailmassa joidenkin osa. Sanottiin: ”tuijottaa ei saa!”