Keisarin takapuoli

m2012_532.jpgTyttäreni alkoi kerrata minulle kuulemaansa H.C Andersenin Keisarin uudet vaatteet – satua. Olen sen verran kirjafriikki, että aina kun lapsi haluaa reflektoida kirjoja olen välittömän kiinnostunut.  Lauantaisauna vaikutti paikkana luonnolliselta tämän kertomukseen muistelemiselle. Oma takapuoleni muistutti varmaankin elävästi kirjan kuvitusta (eikä se taas muistuttanut ton BRATZin takalistoa). Oliko 6v.:lle jäänyt sadusta mieleen mitään muuta kuin nakupelle keisari (*tirskuntaa*)? 

Keisari huijataan isolla rahalla ostamaan uudet näkymättömät vaatteet. Kukaan ei uskalla sanoa, ettei näe mitään, ei edes silloin kuin keisari menee kaikkien eteen. 
 

Niin että yritetäänkö me nyt jotain keisarin uudet vaatteet -temppua tällä blogilla? Että paljon hälyä ja vähän (jos lainkaan) sisältöä? Vastaus selvinnee ajan kanssa –  me ollaan juuri vasta lähtöviivalla, tekemässä kaavoja pukuun. 

Tässä blogissa toivoakseni näyttäytyy kirkko, joka ei yritä olla jotain muuta kuin mitä on. Eli silloin se on jäsentensä ja työntekijöidensä näköinen, meidän kirjoittajien näköinen. Mikään koko kirkon garderoobi me ei tietysti voida olla, vaikka varsin monipuolista viritelmää löytyy tämänkin jengin kaapeista. 

Sadussa pieni lapsi on se joka huutaa totuuden julki, eli “Eihän sillä ole vaatteita ensinkään”. Tyttäreni sanoi, että hän ei halua olla sellainen joka valehtelee. Hänestä oli kauheaa, että keisari tuli sillä tapaa huijatuksi. Vastasin, että minä en haluaisi olla sellainen, jolle joudutaan valehtelemaan. Minä haluaisin, että sanottaisiin suoraan. 

Alkuperäisen sadun voit lukea esim. täältä

Suhteet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään

Rinnoista nainen tunnetaan

On monen mielestä epäkorrektia enää nykyään käyttää eri ammattien harjoittajista termejä, jotka kertovat heidän olevan naisia alallaan. Ei sovi sanoa tarjoilijatar, näyttelijätär tai lentoemäntä. Silti kerta toisensa jälkeen puhutaan papeista ja naispapeista.

Joskus huomaan, että se osuu korvaan oudolla tavalla, kun joku sanoo, että varasimme häihimme naispapin. Ikään kuin olisi oikeita pappeja ja sitten meitä, naispappeja. Niitä miehen kylkiluista rakennettuja epätäydellisiä miehiä, miehettäriä. Mutta tiedän, että eivät ihmiset sitä pahalla tarkoita.

Se ärsyttää kuitenkin, kun jotkut iäkkäämmät naishenkilöt välillä tituleeraavat nuorta naispappia tyttöpapiksi. Näissä tilanteissa kyse ei ole ollut mistään hellittelynimestä, vaan silkasta keljuilusta. Tuleekohan minustakin vanhana kärttyinen nainen, jonka on vaikea sietää nuoruutta ja elinvoimaa?

Välillä taas saa tuntea itsensä niin kovin vanhaksi, kun lastenkerhojen pienet pojat ja tytöt huutelevat perääni termillä tätipappi. En tietenkään siitä pahastu. On selvää, että lapsilla on tapana kutsua vieraita aikuisia tädeiksi ja sediksi.

Olin pitämässä hartautta eräässä kuurojen toimikeskuksessa. Paikka oli tarkoitettu vanhuksille ja iän tuomat rajoitteet olivat tehneet eräästä vanhasta herrasta myös sokean. Hän saattoi kuitenkin kuulla puheen, kun hänelle puhuttiin kuulolaitteeseen yhdistetyn mikrofonin välityksellä.

Hoitaja oli kertonut hänelle papin tulleen paikalle. Ja millä keinoin vanha kuurosokea herra saattoi nopeasti selvittää onko pastori mies vai nainen? Hän lätkäisi elämää nähneet kämmenensä kehoni etuosaan ja puristeli. Miksei hoitaja voinut vaan reippaasti sanoa, että naispappi tuli käymään?

275px-soutien_des_seine_par_une_brassiere.jpg

 

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään