Huomaan kirjoittaneeni useamman bloggauksen liittyen nähdyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta kaipaukseen. Ja miten erilaista on oikea nähdyksi tuleminen pelkkään näkyvillä oloon verrattuna.

Viisi vuotta sitten kirjoitin runoja kirjaan “Unelmat kutsuvat kulkemaan”. Jokainen on jollain tavalla rikki, ja sellaisena ansaitsee tulla kohdatuksi, edes jonkun taholta.

Särkyneet hevoset
eivät voi laukata.
Ja katkennut köynnös
voi vain unelmoida
kiertyvänsä
marmoripylväikön
kauloihin.

Jos Narkissos
olisi nähnyt peilistä
olevansa sydämeltään rampa,
veden kuvajainen olisi ehkä
särkynyt kyyneliin
ja tarina olisi kääntynyt
ihmisenmuotoiseksi taruksi.

Särkyneitä hevosia
rakastavat pienet lapset,
hellät sydämet,
jotka hukkaavat aikaa
katsomalla silmiin
niin hitaasti.

Sitä aarretta
ei voi voittaa
juoksemalla nopeimmin.

Kaikki tähän mennessä julkaisemani runo-tai rukouskirjat löytyvät aikaisemmalla sukunimelläni Kaskinen, koska kirjoitin ne ennen kuin menin naimisiin. Esimerkkejä kirjoista on mm. täällä. Ensimmäinen kirjaprojetki oli kun kirjoitin 15-vuotiaana aforismikirjaa ystäväni Katri Korolaisen kanssa. Nyt kolmekymppisenä huomaan, että olen aika paljon avannut omaa kasvuani muille näkyväksi. Se on ollut minulle hurja kokemus. On hienoa, että on ollut Oisko tulta? ja Lily, paikka jossa voimme tulla esiin rehellisillä pohdinnoilla ja jakaa ajatuksia hyvässä hengessä. Olen saanut paljon rohkeutta, ja vielä saa tulla lisääkin.

Blogi on päättymässä ja tämä on tällä erää minun viimeinen postaukseni. Uusi lehti kääntyy. Jään syksyllä joksikin aikaa opintovapaalle seurakuntatyöstä opiskelemaan taidemaalausta. Toteutan suuren lapsuudenunelmani. Unelmani nimi on taidemaalari-pastori. Jossakin muodossa kirjoittaminenkin varmasti jatkuu.

Kiitos kaikille lukijoille omasta puolestani ja ihanaa kesää! Tämä pastori lähtee nyt riparille!

-Katja-Maaria