Särkyvää, katsele varoen

Lähde.jpg

Huomaan kirjoittaneeni useamman bloggauksen liittyen nähdyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta kaipaukseen. Ja miten erilaista on oikea nähdyksi tuleminen pelkkään näkyvillä oloon verrattuna.

Viisi vuotta sitten kirjoitin runoja kirjaan “Unelmat kutsuvat kulkemaan”. Jokainen on jollain tavalla rikki, ja sellaisena ansaitsee tulla kohdatuksi, edes jonkun taholta.

Särkyneet hevoset
eivät voi laukata.
Ja katkennut köynnös
voi vain unelmoida
kiertyvänsä
marmoripylväikön
kauloihin.

Jos Narkissos
olisi nähnyt peilistä
olevansa sydämeltään rampa,
veden kuvajainen olisi ehkä
särkynyt kyyneliin
ja tarina olisi kääntynyt
ihmisenmuotoiseksi taruksi.

Särkyneitä hevosia
rakastavat pienet lapset,
hellät sydämet,
jotka hukkaavat aikaa
katsomalla silmiin
niin hitaasti.

Sitä aarretta
ei voi voittaa
juoksemalla nopeimmin.

Kaikki tähän mennessä julkaisemani runo-tai rukouskirjat löytyvät aikaisemmalla sukunimelläni Kaskinen, koska kirjoitin ne ennen kuin menin naimisiin. Esimerkkejä kirjoista on mm. täällä. Ensimmäinen kirjaprojetki oli kun kirjoitin 15-vuotiaana aforismikirjaa ystäväni Katri Korolaisen kanssa. Nyt kolmekymppisenä huomaan, että olen aika paljon avannut omaa kasvuani muille näkyväksi. Se on ollut minulle hurja kokemus. On hienoa, että on ollut Oisko tulta? ja Lily, paikka jossa voimme tulla esiin rehellisillä pohdinnoilla ja jakaa ajatuksia hyvässä hengessä. Olen saanut paljon rohkeutta, ja vielä saa tulla lisääkin.

Blogi on päättymässä ja tämä on tällä erää minun viimeinen postaukseni. Uusi lehti kääntyy. Jään syksyllä joksikin aikaa opintovapaalle seurakuntatyöstä opiskelemaan taidemaalausta. Toteutan suuren lapsuudenunelmani. Unelmani nimi on taidemaalari-pastori. Jossakin muodossa kirjoittaminenkin varmasti jatkuu.

Kiitos kaikille lukijoille omasta puolestani ja ihanaa kesää! Tämä pastori lähtee nyt riparille!

-Katja-Maaria

suhteet oma-elama mieli syvallista

Sanomattomat viimeiset sanat

cat-lion-mirror.jpg

Monien muiden tavoin olen pienenä peilin edessä laulanut shampoopulloon. Ajattelin, että minusta voisi tulla pop-tähti. Kaverini sanoi, että en osaa yhtään laulaa. En laulanut enää muiden kuullen, mutta peilin edessä olin supertähti.

Peilille olen monesti sanonut suorat sanat. Käynyt peilin kanssa pitkiä keskusteluja, joissa olen sanonut minua loukanneelle ihmiselle mitä hänestä todella ajattelen. Peilin edessä olen treenannut keskusteluja etukäteen, kun on pitänyt puhua jonkun kanssa vaikeasta asiasta. Peilin edessä olen ollut rohkea.

Peilin edessä olen myös purskahtanut itkuun joskus aikoinaan, kun ei ollut ihmistä kenen seurassa itkeä. Muualla olin pidätellyt kyyneleitä. Mutta peilistä näin ihmisen johon luotin ja hänen kasvojensa näkeminen sai itkun tulemaan.

Ne keskustelut joita peilin edessä treenaan, jäävät yleensä aina kurkkuun tosi paikan tullen. Viime viikolla harjoittelin taas repliikkejä peilin edessä. Eivät ne lauseet päässeet koskaan suustani ilmoille. Peilille voin myös jälkeenpäin sanoa sanat, joita en tohtinut sanoa päin naamaa päivällä. Yleensä parhaat loppukaneetit tulevatkin mieleen vasta keskustelun päätyttyä. Siinä tilanteessa, kun pitäisi itseään puolustaa, ei tule sanottua mitään nokkelaa. Keskustelussa peilin kanssa olen itsevarma. Peilille sanon, että eroa sitten kirkosta jos siltä tuntuu.

Sain ylioppilaslahjaksi kirjan, jonka loppuun oli kerätty edesmenneiden julkkisten viimeisiä sanoja. Mietin niitä lukiessani aina, että miten ihmisillä tulee kuoleman hetkellä noin sutjakoita lauseita mieleen. Minun viimeiset sanani ovat kenties: kyllä hoitaja, kiisseli on oikein maukasta. Sitten tukehdun kiisseliin, kun en henno sanoa, että kiisseli ei mene alas.

Nanna H.

suhteet oma-elama oma-elama mieli