Lapsuudessani ja varsinkin nuoruudessani kuulin nuo sanat usein. En koskaan saanut tietää, mitä naapurit todella meistä ja minusta ajattelivat, mutta mielessäni he kehittyivät jonkinlaisiksi valvoviksi silmiksi, joiden edessä pitäisi esittää kunnon kansalaista. Naapurit eivät saisi tietää, että olin paiskinut ovia, kuljen isän vanhoissa vaatteissa, olin jounut viinaa, minulla oli poikakaveri tai uskoin Jeesukseen julkisesti. Kaikenlainen poikkeava tai näkyvä oli siis kasvottoman naapurijoukon mielestä paheksuttavaa. Siisi vanhempieni mielestä. He yrittivät kasvattaa meistä lapsista tavallisia kunnon veronmaksajia. Ja sehän on hyvä tavoite. Ja meistä myös tuli aikuisina työssäkäyviä yksiköitä kaikista kolmesta. Vanhempani onnistuivat siis.  

Itse vanhempana mietin, olisiko samaan tavoitteeseen päässyt myös niin, ettei naapureita olisi tarvinnut niin kauheasti pelätä?

Kasvatusohjelmaanhan kuului, että naapureille saattoi kyllä  raportoida mitäänsanomattomista asioista kuten siitä, että on ilmoja pidellyt ja ollaan käyty mustikassa. Jokin normaalina pidetty sairaus sattoi kuulua myös paljastettaaviin asioihin, kuten flunssa tai vatsatauti. Masennusta ei tietenkään olisi manittu. Jos sellainen olisi osattu diagnosoida. Sellaista kuitenkin meillä esiintyi. Näin olen diagnosoinut jälkikäteen.

No se oli sitä aikaa. Nykyään kuulen harvemmin enää ihmisten käyttävän elämänsä mottona naapureille kulissien esittämistä. Mutta maine kai on keskimäärin ihmisille kuitenkin tärkeä. Minullekin, vaikka en ensisijaisesti elä naapureitani varten. Naapureita kun on niin monenlaisia. Jos kaikkia haluaisi miellyttää, pitäisi käydä kaikilta etukäteen kysymässä vaikkapa siitä, missä vaatteissa hänen mielestään minun on soveliasta kulkea. (Tosin sellainenkin kierros ovelta ovelle oisi olla kokeilemisen arvoinen psykologinen testi :))

Minulla ei ole kauhesti aikaa ja energiaa miettiä naapureitani.  Omassa elämässäni on ihan tarpeeksi pähkittävää. Kuten pian nelivuotiaassa tyttäressäni. Hän kun on samaan aikaan superherkkä ja supervoimakas. Hänen uhmakohtauksensa on noteerattu kaupassa ja puistoissa. Enimmäkseen olen saanut osakseni kannustuskatseita ja sentyyppisiä lauseita kuten ”koeta kestää” ja ”se menee ohi”.  Mutta se on varmaa, että lapsuuteni naapurit eivät olisi tällaista hyväksyneet ja puhuttavaa olisi riittänyt 🙂

Tänään tein kuitenkin ensimmäistä kertaa klassisen kasvatuskikan tyttäreni kanssa julkisesti. Hän olisi puistoon päästyämme halunnut mennä vaihtamaan vaatteita toisiksi ja aloitti huutamisen ja itkemisen ”Äiti, mennään vaihtamaan toiset vaatteet. Enkä mä jaksa kävellä. Ota mut syliin.” Hetken mielijohteesta heittäydyin maahan ja aloin itkeä: ”Minulla on ihan kamalat vaatteet, en halua olla näissä. Enkä jaksa kävellä senttiäkään. Jään tähän istumaan”. Ja tämä toimi, ainakin tällä kertaa. Leia tuijotti minua ja sanoi (tosin vielä itkien): ”Lopeta. Älä kiusaa minua. Äiti, nuo ihmiset tuijottaa. Et sä saa äiti kiukutella”.  

Itku loppui. Mutta tahtojen taisto jatkuu. Näin helpolla kikalla en tainnut selvitä äitiyden haasteista. Tähän ”äitikin kiukuttelee julkisesti tapaukseen” palataan vielä tyttäreni taholta. Olen varma siitä. Pähkittävää riittää hänelläkin.

– Minna T.