Täysi kymppi

 Kymmenen vuotta sitten tänään seisoin Helsingin Tuomiokirkon alttarilla ja sanoin Tahdon. Sanoin, vaikka jännitti ja pelkäsin mokaanko jotenkin niin, että oman maineen lisäksi pilaan kirkonkin maineen. Mietin istunko pappismuottiin ja jos en, mitä sitten tapahtuisi.

Pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä sanoin tahtovani ja ryhtyväni pappisvirkaan ja hoitavani sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi. Sanoin karttavani väärää oppia ja julistavani rohkeasti Kristuksen evankeliumia sekä kilvoittelevani niin, että elämäni olisi esikuvana seurakunnalle.

Sanoin tahtovani, pyrkiväni parhaaseen, mutta onnistumista  en luvannut.

Kirkko on yhä paikallaan, vaikka jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat tippuneet ja usko kristinuskon Jumalaan laskenut.  Näin ainakin viime viikolla julkaistun kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan.  Kirkosta eronneet ja vieraantuneet eivät kai ole minun vikani. Ainakaan yksin minun?

Moni asia mietityttää ja huolestuttaa minua kirkossa. Ärsyttääkin. Kirkon byrokratia on jäykkää ja kirkkolaiva kääntyy hitaasti ja kirkossa puhuttava kieli on kummallista.

Olen paikoin pettynyt myös siihen, että kaikki eivät olekaan kirkon töissä tasapainoisia ja rakastavia lähimmäisiä. Innostuneet ideat ammutaan alas, kateutta ja väsymystä riittää ja eikä toisen erilaisuutta jakseta  aina ymmärtää. Kirkko on monessa mielessä raadollinen paikka olla töissä. Ja ja ja….valitettavaa riittäisi toki paljon.

Ehkä isoin yllätys liittyykin siihen, että pappeus ei pelastanut minua(kaan) ihmisyydeltä. Itseltäni. Ei ole yhtään helpompaa olla ihminen pappina kuin ilman vihkimystä. Jotain sellaista helppoutta tai pyhittymistä silloin vuosia sitten toivoin.  Ainakin salaa.

Mutta ymmärrystä elämää ja ihmisyyttä ja Jumalaakin kohtaan nämä kymmenen vuotta ovat antaneet. Monesta asiasta olen kiitollinen. Olen saanut omasta omituisuudestani huolimatta olla tuomassa  monelle toivoa ja valoa, sovintoa, rauhaa. Jumalan kanavana ja työtoverina. Monta kertaa olen saanut kuulla sanat: ”Tätä en ole muuten kertonut kenellekään” tai ”sen jälkeen kun sain ehtoollista, mulla on ollut ihan erilainen olo. Rauhallisempi”.  On käsittämättömän hienoa saada tehdä sillä lailla salattua  ja merkityksellistä työtä.

Jumalasta olen oppinut sen, että Hän on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli. Siksi kai minäkin niissä murhemaastoissa olen kulkenut.  

Ja  muutosta positiivisempaankin suuntaan on Suomen kirkossa mielestäni  kymmenessä vuodessa tapahtunut. Tänään  iloitsen mm. Metallimessusta (jonka samaan aikaan papiksi vihitty Haka on saanut ystävineen juurtumaan) sekä Parisuhteen Palikat hankkeesta, jossa minäkin olen saanut olla mukana.

Tapasin tänään kymmenen vuotta sitten samaan aikaan vihittyjä pappiskollegoja. Kaikenlaista meille oli tapahtunut yksityisessä elämässä ja töissä. Koko juju tässä pappeudessa onkin siinä, ettei kukaan voi olla yksin pappi. Pappi tarvitsee seurakuntaa ja kollegoita.  Yksin tästä ei tulisi mitään. Yhdessä nostamme katseemme ylös Jumalan luokse ja pyydämme: anna innostusta, elävää uskoa ja hyvää meininkiä, älä anna kirkon kuolla pystyyn.

Jos pääsisin aikakoneella takaisin kymmenen vuoden taakse, seisoisin yhä  tuomiokirkon alttarilla tahtomassa. Koen, että minulla ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä pelkoa kohti.

Kiitollinen ja vähän hämilläni olen myös siitä, mihin kaikkialle erikoisiin paikkoihin minut on pappina kuljetettu. Tänne Lilyynkään en olisi muuten  keksinyt tulla. Tällää on jotenkin raikasta. Tilaa olla, hengittää ja ajatella.