Voiko yhdessä olla hiljaa?

Terveisiä jälleen rippikoulusta. Tänään kokeilimme, miltä tuntuu olla yhdessä hiljaa. Ja tunnustelimme, voiko ylipäätään rippikoulussa kolmenkymmenen nuoren kanssa ajatella, että hiljaisuus voisi hoitaa ja olla hyvä kokemus.

Suljimme kännykät, jätimme juttelut ja rauhoituimme. Sanotaan, että sydämen hiljaisuudessa Jumala puhuu. Tarvitsemme hiljaisuutta, jotta kuulisimme, mitä Jumala tahtoo meille sanoa. Pienen hiljaisuuden retriitin aikana vietimme rukoushetkiä, luimme Raamattua itseksemme ja olimme. Jokainen sai vapaasti etsiä itselleen hyvän paikan, jossa istua, levätä tai kulkea.

Alkuun ajatukset risteilivät sinne tänne. Mutta sitten hiljaisuus vähitellen kietoi sisäänsä. Ympärillä oli hiljaista, mutta sisällä melkoinen melu. Vei aikaa ennen kuin melu vähän laantui ja ajatukset saivat suuntaa. Samalla huomasi, miten väsynyt oli.

Retriitti oli nuorille uusi kokemus.  Toisille hiljaa olo oli vaikeaa. ”Miten ihmeessä pystyn tähän, miten voin olla ilman kännykkää”, kysyi useampi. Moni vietti retriitin sen parhaimman ystävän vieressä, vaikkei mitään puhuttukaan. Toisia hiljaisuus hämmensi. ”Aika meni tosi nopeasti, vaikka luulin, että tää kestää ikuisuuden”, sanoi toinen. Moni ihmetteli, että kaikki kykenivät sitoutumaan hiljaisuuteen. Hiljaisuus myös väsytti. Ja sen jälkeen oli ensimmäistä kertaa koko leirin aikana nälkä.

Meluun ei ollut aivan helppo palata. Mutta teki hyvää huomata, että riparilla, elämänvauhdin ja riemun keskellä, voi siis olla myös porukalla hiljaa.

Onko sinulla kokemuksia retriitistä?