Yksin ja hylättynä

hylattyna_0.jpg

kuva: Katja Salminen

 

Olen nähnyt juuri sen katseen usein – tyhjän, tylsistyneen, toivottaman. Ja kuullut  viimeisillä rohkeuden pisaroilla sanotut sanat: ”Mut on aina jätetty yksin  – ja varsinkin silloin kun olisin apua eniten tarvinnut”.

 

Ne ovat kovaa kuultavaa pariterapiassa tai lapsen suusta vanhemmilleen. Läheskään aina niitä ei sanota. Sellainen salaisuus kätketään usein itseltäkin. Kätketään ja toistetaan. Hylätyksi tulleet hylkäävät kuin selkäytimestä hyvän läheisyyden. Siksi minun on erittäin helppo uskoa perisyntiin, siihen kaikkeen pahaan, joka on periytyy sukupolvilta toiselle.

 

Tänään on pitkäperjantai. Siksi koen, että minun on ihan pakko puhua täälläkin tästä kamalasta hylkäämisteemasta. Kaikki muu olisi feikkiä. Pitkäperjantaina Jeesus kuoli. Kuolintapa oli kivulias ja kiduttava. Sitä ennen hänen lähimmät ystävänsä hylkäsivät, pettivät ja kavalsivat. Eikä sekään riittänyt. Ristillä Jumalakin hylkäsi poikansa. Huudot Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? eivät olleet metaforaa tai muuta draamakieltä. Jeesus todella oli Isänsäkin hylkäämä.

 

Me hylätyksi tulleet selittelemme omia hylkäämisiämme usein siten ”etten mä tarkoittanut” tai ”en mä tajunnut kuinka pahalta se tuntui”. Mutta Jumala todella tarkoitti totaalisen poikansa hylkäämisen. Sen kuului mennä kuulemma niin. Muuten Jumala ei olisi Jeesuksessa kärsinyt ja kuollut  meidän puolestamme. Siksi Jeesuksen kuolema oli totaalisesti Jumalan teko meidän puolestamme. Näin järjetön suunnitelma ei voi olla kuin Jumalan keksimä. Ansioton rakkaus meidän puolestamme.

Risti haastaa meidät rakastamaan elämässä niin, että sattuu ja välttämään hylkäämistä henkeen ja vereen. Jokainen joka on joskus kokenut kumpaa tahansa: ansiotonta hylkäämistä tai  ansiotonta hyväksyntää, tietää, että  ne jättävät pysyviä jälkiä.

 Perjantaisin täällä luvattiin kirjoittaa perheistä ja parisuhteista. Kyllä juuri niin.  Jos armo ja anteeksianto  ja toisen hylkäämättä jättäminen eivät näy arjessa niiden ihmisten keskellä joiden kanssa elämme, niin kannattaako näistä sitten edes kirjoittaa tai puhua?

suhteet rakkaus mieli
Kommentit (5)
  1. Elämää nähnyt
    9.4.2012, 05:57

    Kiitos vastauksista! Sain näistä paljon ajateltavaa ja myös tukea omille ajatuksilleni ja havainnoille.

    Niinhän se on, että parisuhteeseen tarvitaan 2 ihmistä. Toista ei voi pakottaa mihinkään, ei edes niiden asioiden käsittelemiseen, jotka aiheuttavat ongelmia parisuhteessa ja hänelle itselleen. Tietyisti on itsekin oltava valmis työstämään asioita, jotka minussa ovat keskeneräisiä. Monet asiat kuitenkin ratkeaisivat jo aika pitkälle sillä, että asioista puhuttaisiin avoimesti ja niiden oikeilla nimillä mielellään heti eikä vasta jossain riidan yhteydessä tms.

    Mitä tulee armoon ja anteeksiantoon, jos ei ole itse kokenut armoa, niin osaako sitä olla armollinen toiselle tai edes itsellekään? Jos en koe mitään anteeksisaamisen tarvetta itse, niin miten osaan suhtautua toiseen, joka tarvitsee minun anteeksiantoani? Eikö Jeesuskin opettanut, ettei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat ja että hän ei tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä.

    Olen samaa mieltä, että parisuhde on erinomainen mahdollisuus opetella ja työstää monia asioita myös itsessään. Vasta parisuhteessa näen ja koen tietyt asiat, koska olen päästänyt toisen ihmisen niin lähelle itseäni enkä ole enää täysin ’itsenäinen’ ja muista riippumaton (olemmeko me sitä koskaan?) vaan toisen sanomiset ja tekemiset (myös tekemättä jättämiset) vaikuttaa minuun mitä syvimmällä tavalla – sekä hyvässä että pahassa. Parisuhde on parhaimmillaan mitä parhainta terapiaa jossa voin antaa toiselle sen mitä hän kipeästi tarvitsee (rakkautta, hyväksyntää, huolenpitoa, kuulluksi tulemista jne), ja saada samalla myös itse.
    Toki täytyy kyseenalaistaa, että jos parisuhde on ”yhtä helvettiä”, niin onko se silloin sen arvoista? Joskus on parempi olla yksin kuin huonossa ja repivässä parisuhteessa. Siitä huolimatta toivoisin, että parisuhteen ongelmia edes yritettäisiin aidosti ratkaista ennen kuin luovutetaan. Käsittelemättömät asiat eivät ratkea kuin itsestään uuden kumppanin myötä, ja on väärin ja kohtuutonta odottaa, että uusi kumppani voisi jotenkin ratkaista kaikki minun ongelmani ja ns. ulkoistaa vaikeiden asioiden käsittely hänelle.

  2. Jäin vielä miettimään tätä, miksi parisuhteet eivät kestä ja onko nykypäivän parisuhteissa vielä armoa – kysymyksiä.  Yksi näkökulma, jonk aolen huomannut on se, että monet ovat kiintymyssuhteiltaan aika turvattomia (vaikea luottaa toiseen, vaikea heittäytyä läheiseen suhteeseen, vaikea uskoa, että hyvä parisuhde olisi minua varten). Silloin voi olla vaikea armahtaa toista parisuhteessa (ja vaikea armahtaa itseään). Jos omiin tunnetarpeisiin ei olla pienenä vastattu, on vaikea myös ammentaa parisuhteessa toiselle niitä tarpeita ja läheisyyttä, jota toinen huutaa. Molemmat jäävät ykin ja ”huutavan ääniksi erämaassa”.  Silloin ero saattaa tuntua helpommalta kuin vaativaan tunnetyöhön ryhtyminen oman kumppanin kanssa.  Odotetaan, joskos uusi ihminen ja uusi ihastus pelastaisi minut itseltäni. Kun tällainen uusi ihminen ilmestyy kuvioihin, samat kuviot helposti toistuvat (ellei niitä käsittele).

    Parisuhde on aina uusi mahdollisuus käsitellä vanhoja lapsuudenaikaisiakin vaillejäämisiä ja ihmissuhdetaitojen uudelleen opettelua. Siihen mahdollisuuteen kannattaa satsata.  Parisuhteeseen panostaminen vaatii kuitenkin molempien sitotumista. Jos toinen ei osaa/uskalla lähteä kiintymään syvemmin, niin se on tosi hankalaa yksin.

    ”Voiko mistään enää löytää niin kestävää Rakkautta kuin mitä Hän meitä kohtaan osoittaa Poikansa kautta?” jäin vielä miettimään tätä kysymystä. Uskon, että sellaista rakkautta, kuin Jumala meille osoittaa, ei kukaan ihminen voi meille antaa. Joskus ihmiset odottavat toisiltaan kohtuuttomia.  Mutta  uskon Jumalaan, joka johdattaa elämäämme hyviä ihmisiä ja ihmissuhteita. Ihmisiä joiden kanssa saamme jakaa jotakin oikeaa ja iloita yhdessä, olla läheisiä. Näin Jumala osoittaa meille rakkauttamme toistemme kautta. Me itsekin voimme olla rukousvastaus ja siunaus monelle ihmiselle. Yksi haaste on uskoa se, että ”minäkin olen hyvien ihmissuhteiden ja Jumalan (ja ihmisten) rakkauden arvoinen.”

    Huonoihin suhteisiin ei tarvitse suostua.  Niitä voi yrittää parantaa mm. puhumalla ja moni on saanut parisuhteisiinsa apua parisuhdekursseilta, parineuvonnasta- ja terapiasta. Mutta jos toinen ei ole valmis prosessiin, yksin ei voi parisuhdetta (ja toista)  muutta. Silloin vaihtoehtona on erota tai elää parisuhteessa niin, että saa iloa muista asioista mm. harrastuksista ja ystävistä ja muista voimaa ja iloa antavista asioista.  Näihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. Monelle parisuhteet ovat valitettavasti enemmän surua kuin iloa tuottava suhde.  Niin sen ei pitäisi olla.

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *