Ystävyydestä ja kolmenkympin murrosiästä

http://www.youtube.com/embed/7nk0yKu1kLs?rel=0
                                           Tää biisi ois ystävyydestä

Näin eilen ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ystävääni. Olemme tunteneet toisemme ala-asteen kolmannelta luokalta asti. Kävimme yhdessä peruskoulun ja lukioaikanakin vietimme aikaa samoissa porukoissa, vaikka kävimme eri kouluja.

Lukion jälkeen minä muutin Helsinkiin. Tapasimme silti noin kerran kuukaudessa tai parissa, kun kävin entisillä kotiseuduillani. Kuukaudessa ehti parikymppisten elämässä tapahtua paljon, mutta joka kerta yhdessä olo oli viiden minuutin alkukangertelun jälkeen taas aivan kuin aina ennenkin.

Vuonna 2006 ystäväni sai työharjoittelupaikan Amerikasta, ja jonkin ajan kuluttua harjoittelu-sana putosi siitä pois, ja hän jäi sille tielleen.

Olen kaikki nämä vuodet puhunut, että haluaisin vierailla hänen luonaan, mutta puheiksi ne vain ovat jääneet – yleensä syy on ollut raha, opiskelijana ei koskaan ollut varaa kalliisiin lentolippuihin, ja koko taloudenhoito oli melko retuperällä, jotta olisi osannut säästääkään matkaa varten.

Ystäväni on käynyt joka kesä Suomessa ja silloin olen häntä nähnyt, paitsi nyt kolmeen vuoteen. Ensimmäisen väliin jääneen kesätapaamisen syy oli se, että toteutin itse samaan aikaan pitkäaikaisen unelmani lähteä kuukaudeksi tai pariksi Afrikkaan. Seuraavana kesänä elämä oli muuten vain niin mullin mallin, että oli vaikea tehdä mitään suunnitelmia. Harmitti, että en nähnyt ystävääni ja mietin, mahtoikohan hän loukkaantua siitä.

Nuorena olimme monessa suhteessa samanlaisia, koulumenestyksemme oli samaa luokkaa, tykkäsimme samanlaisista vaatteista, seurustelimmepa jonkun saman tyypinkin kanssa (eri aikaan sentään).

Vuosi vuodelta samankaltaisuudet vähenivät, teimme erilaisia valintoja, valitsimme asioita, joita toinen ei ikinä valitsisi, joskus sanoimme kriittisestikin jotain toisen valinnasta. Joskus minut valtasi pelko, että kasvetaanko tässä ihan erilleen.

Erilleen kasvaminen voi tehdä kipeää, sillä murrosiän ystävät ovat usein perhe, johon kiinnytään, kun kasvuperheestä irtaudutaan. Sitten aikanaan tästäkin perheestä on irtaannuttava. Toisille se on helpompaa kuin toisille, aivan kuten murrosikäkin.

Me kasvoimme tärkeät vuodet yhdessä. Olen kuullut hänen ensimmäiset sydänsurunsa, nähnyt hänen onnistuvan ja menestyvän, tiedän, mitkä asiat ovat olleet hänelle elämässä kipeitä, tunnen hänen rasittavat piirteensä ja hän on sanonut minulle suoraan, kun jokin minussa on ärsyttänyt. Hän puolestaan tuntee minun kummallisuuteni, iloni ja suruni pitkältä taipaleelta.

Kolme vuotta on kolmekymppisen elämässä pitkä aika, ja sen aikana ihmiselle ehtii tapahtua valtavasti. Minua jännitti nähdä ystäväni, sillä pelkäsin, että mitä jos aika ja välimatka ovatkin tehneet meille katalasti eikä olekaan enää mitään puhuttavaa.

Pelkoni osoittautui puolisen tunnin alkukangertelun jälkeen turhaksi, kun pulisimme asioista ja elämästä jo aivan niin kuin ennenkin. Ystävyys kestää paljon. Se kestää ajan, välimatkan, erilaiset unelmat, ristiin menevät suunnitelmat, valinnat, loukkaamiset, loukkaantumiset, erilaisiksi ihmisiksi kasvamiset.

Lapsuudesta asti tuttu ystävä on erityisen arvokas, koska hän on nähnyt sinun kasvusi, hän usein ymmärtää helpommin oudotkin valintasi, koska näkee sen koko elämäsi perspektiivissä. Kerran luotu luja luottamus ja yhdessä jaettu elämä ovat vahva side, joka ei noin vain hajoa. Olen onnekas, kun minulla on tämä lapsesta asti ystävänäni ollut. Eikä hän edes ole ainoa.

P.S. Tänä vuonna minä sinne Ameriikkaan sitten menen!