Saara Turunen – Sivuhenkilö (2017)

Saara Turusen Sivuhenkilö kertoo kirjailijasta joka on julkaissut esikoisromaaninsa. Siitä millaisia tunteita oman hengentuotoksen valmistuminen tuo, miltä tuntuu kun teos saa huonoa palautetta ja miten oma identiteetti rakentuu. 

Sivuhenkilö on merkillinen kirja. Siinä ei oikein tapahdu mitään, vaan käydään läpi minä-kertojan tunteita tavallisen elämän keskellä. Miten itsetunto romahtaa, miten se pikkuhiljaa palautuu. Miten perhesuhteet ovat hankalia ja miten naisten ja miesten roolit kirjailijoiden maailmassa tuntuvat epäreiluilta. Miksi sotaromaanit ovat merkkitävämpiä kuin tunteista ja naiseksi kasvamisesta kertovat kirjat.

Minä en juuri pidä sotaromaaneista, mutta en kyllä erityisesti myöskään tällaisista kirjoista, joissa ei tunnu olevan juonta lainkaan. Turusen kirja on kuitenkin poikkeus. Se on kaunis kirja. Jollain tapaa surumielisen haaveileva. Se tuntuu niin rehelliseltä, että kertojan ääntä on pakko uskoa.

Kirjan nimettömän päähenkilön yhtäläisyydet kirjailijaan itseensä ovat niin selkeitä, että lukiessa miettin jatkuvasti, kuinka suuri osa kerronnasta perustuu tositapahtumiin. Lukemisen jälkeen oli pakko googlata kirjassa kuvattuja haastatteluita ja katsoa ketä ne Kuuluisat ystävät oikeasti ovat.

Sivuhenkilön yksi merkittävimpiä tapahtumia on se kun Suuren päivälehden kirjallisuuskritiikki saa päähenkilön romahtamaan. Hesari on kirjoittanut aiheesta keväällä jutun. Ainakaan kirjan ajankohtaisuudesta ja uskottavuudesta ei siis jää epäselvyyttä. Sivuhenkilössä kertoja toivoo ensimmäiselle teokselleen huomiota ja hyviä arvosteluja. Ainakin markkinointinäkökulmasta katsottuna on todella hyvä veto kirjoittaa negatiiviseen sävyyn suuren lehden kriitikosta sekä kertoa lukevansa kirjablogeista arvosteluja. Näin saa uudelle kirjalle huomiota sekä siinä isoimmassa päivälehdessä, että kirjablogeissa. Enkä väitä, että tämä on laskelmoidusti tehty markkinointikikka, vaan että tämä on varmasti myös edesauttanut kirjan huomiota.  

Juuri tällaiset seikat, ja erityisesti kirjan ajankohtaisuus vaikeuttavatkin teoksen objektiivista pohtimistia. Olisi mielenkiintoista hypätä kymmenen vuotta eteenpäin ja miettiä miten vaikuttava kirja silloin olisi. Ainakin se varmasti toimii ajankuvana 2010-luvun Helsingistä, sen verran mainiota paikkojen ja tapahtumien kuvailu on. Myös omassa elämässään sivuhenkilön rooliin ajautuminen on varsin ajaton teema.

Kirjan kieli on kaunista, helppolukuista ja miellyttävää. Päähenkilön tunteisiin tempautuu mukaan ja häntä käy välillä sääliksi. Onneksi päähenkilö myös kasvaa kirjan aikana ja lopussa jää jossain määrin haikea, mutta myös lohdullinen olo. 

Olen ehkä lukenut liian paljon äärilaitojen keskustelua Twitterisä ja usein feministiset kannannotot kalskahtavat vähän ikävästi korvaan. Sivuhenkilössä on ripoteltu sinne tänne feminismiksi laskettavia ajatuksia, mutta ne ovat kaikki paikoillaan syystä. Kirjan kertojan ääni tekee sukupuolen vuoksi koetut vääryydet ymmärrettäviksi. Toisaalta se ei liiottele niitä, vaan näyttää, että väheksyntää tapahtuu myös sukupuolesta riippumatta. Miehenä kirja avasi pientä näkökulmaa siihen, miten tämä kertojanainen näkee maailmaa.  

Kaiken kaikkiaan kirja joka täytyy lukea kymmenen vuoden päästä uudelleen ja tarkastella miten hyvin se on kestänyt aikaa. Innostuin myös Turusen kirjoitustyylistä niin paljon, että yöpöydällä on myös esikoisteos Rakkaudenhirviö odottamassa vuoroaan. 

Sivuhenkilö lyhyesti

4/5 Kaunis kirja esikoiskirjailijan ensimmäisestä vuodesta kirjan julkaisun jälkeen.

Hyvää

  • Tekstin sujuvuus
  • Kielen runsaus
  • Ajankohtaisuus

Huonoa

  • Ajankohtaisuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *