Älä ole joka kolmas

Pari päivää sitten satuin lukemaan Ilta Sanomien tai Iltalehden otsikon, ja meinasi tulla oksennus. ”Joka kolmas pettää”. Ei sillä, että uskoisin ihan täysillä näihin kahteen tieteellliseen julkaisuun, mutta kyllä tuo lause vaan pysäytti. Tuli oikeasti ihan fyysisesti paha olo, ja piti pyöräillä kiireesti kotiin oman kullan kainaloon, ennenkuin se ehtii lähteä pettämään. Hyi. 

Kysyin Sulolta, että eihän se ole joka kolmas. Kuulemma ei, vaan joka neljäs. Helpotti heti. Nelonen on muutenkin mun onnennumero.

On ihan jumalattoman vaikeaa ymmärtää, miksi ihminen haluaa pettää sitä, jota rakastaa. Ehkä, jos miettisin pidempään, tajuaisin asian heti, mutta oon päättänyt kieltäytyä  miettimästä ja varsinkin ymmärtämästä. Pettäjä on sika. Oon kyllä itse sanonut monesti riideltäessä, että ”en ihmettele yhtään, miks ihmiset pettää”, mutta se on ollut ihan vaan uhoamista. Oon vaan halunnut saada toiselle huonon mielen.

Oscar Wilde on kirjoittanut, että ”Nuoret miehet tahtoisivat olla uskollisia, mutta eivät ole; vanhat miehet tahtoisivat olla uskottomia, mutta eivät kykene.” Hieman antaa herra Wilde yksipuolisen kuvan miehistä. Karua tekstiä. Onneksi mä tiedän, että Oscar oli huumorimiehiä. Mutta eihän vitsi ole koskaan hauska, jos ei siinä ole pieni osa tottakin? Sama setä kirjoittaa myös näin: ”Mies haluaa aina olla naisen ensimmäinen rakkaus – ja nainen haluaa olla miehen viimeinen seikkailu.” Ei kuulosta kovin hyvältä tämäkään. Niinkuin ihmiset odottaisi jo alkutilanteessa toisiltaan epäluotettavuutta. Tosi jees.

Nyt alkaa kuulostaa siltä, että mun mielestä miehet on kaiken pahan alku ja juuri. Ei todellakaan. Aika fifty-sixty on syyllisyyspisteet mun mielestä molempien sukupuolien välillä. Voisin kertoa tähän kohtaan parikin surullisinta koskaan kuultua true storya, jossa rikollinen on minun kanssa samaa sukupuolta, mutta kun oon luvannut olla kertomatta. Sitä paitsi lehtiotsikko puhui asiasta vissiin ihan yleisesti, kaikkia ihmisiä koskien.

Mikä mulla oli tarkoituksena, kun lähdin puhumaan näin ikävästä asiasta, on se, että haluaisin tietää, kannattaako Iltalehden (tai Sanomien) jutun antaa ahdistaa.   En osaa päättää, miten suhtautuisin siihen mahikseen, että ihmiset saattaa olla epäluotettavia. Pitäisikö varoa luottamasta keneenkään ja olla rakastamatta siksi, ettei myöhemmin satu? Ei todellakaan. Pitäisikö antaa asioiden vaan mennä omalla painollaan, ja odottaa pelkkää hyvää? Tiedä siitäkään. Vaikeita asioita. Mitä mieltä muut on?

En usko, että asioita kannattaa surra ennenkuin ne on tapahtuneet, mutta jotkut mahdollisuudet vaan kuulostaa niin surullisilta ja ällöttäviltä, etten aina ole kuitenkaan ihan varma. Apua. 

 

 

Kommentit (10)
  1. Mr Rafael haluaa nyt selvästi rikkoa kaikki tyttöjen illuusiot täällä:D Äläpäs ole niin negatiivinen:) Omasta puolestaan voi tietty puhua, mutta en kyllä kuitenkaan ihan usko, että puhutaan ihan noin isoista prosenteista..en suostu uskomaan piste

  2. Prosenttiosuuksista on vaikea sanoa, mutta joo: olen törmännyt ”siihen 90 prosenttiin”. Mutta pointtini ehkä se, että siinä kymmenessä (?) prosentissa on paljon hyviä miehiä – ehkäpä juuri iän myötä itsekin opin valitsemaan kumppanin siitä jälkimmäisestä ryhmästä enkä siitä rokkistara/wanna-be-rokkistara-matskusta, mihin (myönnettäköön) nuorempana tunsin itsekin vetoa…

    Verbi OPIN yllä tarkoituksellisesti: kyse on nimenomaan oppimisesta, kun riittävän monta kertaa lyö päätään seinään. Tai bassoon tässä tapauksessa 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *