Viime sunnuntaina räjähti. Minun päässä. Ja siitä asti on sattunut enemmän tai vähemmän. Pelottanut. Haluaisin olla vahva, aina vaan. Mutta eihän se niin voi mennä; välillä riemuitaan, välillä ryömitään. Sukellellaan pimeään.

Yleensä kaikki vaikea unohtuu aika pian, yleensä ei enää tunnu pahalta kun sen yli on nukkunut. Mutta tääpä ei menekään pois niin kuin mä oon tottunut. Tätä on liikaa tällä kertaa.

Vaikeeta olla yksin. Pelko, jota on hankala selittää. Välillä yritän, mutta päädyn vaan huomaamaan, että sitä on lopulta sekavan päänsä kanssa aika yksin.

Ei saa käsittää väärin, on niitä, jotka on avuksi ja paljon. Ja kiitos niistä, jos jossain on joku tai jokin, joka on vastuussa näitten ihmisten ja iloisten asioitten osumisesta minun luokse. Jos sellainen joku tai jokin kuulee, niin voisitko samalla poistaa tän lähemmäs viikkoa jatkuneen tärinän ja hankalan. Väsyttää.

En jaksaisi varoa koko ajan. Etten näe, kuule, tunne tai muista mitään, mikä pahentaa..niin, mitä? Kun en edes tiiä. En tajua, mitä tää oon. On ulkoiltu, on naurettu, on kirjoiteltu, on puhuttu, on nukuttu, syötykin jotain. Mikä auttais?

Tylsää varoa. Jokaikinen väärä sana tai biisi sysää mut lyttyyn. Joka ainut pieni ikävä asia, joka tulee mieleen. Jos viiden metrin säteellä sytytetään tulitikku, mä räjähdän taas ja seurauksena on living torch. Olipa hieno vertauksellinen taidetuote. 

Kokemus sanoo että odottele vaan, kyllä se siitä, menee pois, häipyy. Odottele, odottele rauhassa vaan. Mutta en voi olla rauhassa. Mitäs sitten? Sama juttu. Odota, odota ja odota. Kaikki paha menee pois. Huomenna on taas uusi, toivottavasti entistä ehompi päivä, jona saatan normalisoitua.

Odotetaan.