Kuuluuko asiaan, että bloggaus aiheuttaa näinkin huonoja fiboja? Mulla on ollut viime päivinä tosi ikävältä tuntuva, tasaisin väliajoin iskevä stressi niinä hetkinä, kun oon muistanut, että mulla on blogi kirjoitettavana. Eihän sen pitäisi tuntua velvollisuudelta, mutta kyllä se siltä vaan tuntuu, ainakin silloin, kun on kotiin päästyään joka päivä niin poikki, että hyvä kun jaksaa vaatteet riisua ennenkuin menee nukkumaan. Liioittelen, koska voin,  ja koska se on mun juttu.

Mutta ihan oikeasti, stressi painaa päälle. Kyllä nyt kaksi kertaa viikossa pitää kunnolla syytää tekstiä, jos rohkenee kutsua itseään bloggaajaksi, eikö vaan? Ja eikö ole hirveän huolestuttavaa, jos ei saa itsestään kolmen päivän välein irti sen verran, että kävisi palstallaan edes valittamassa tai muuten mankumassa, jos ei muuta asiaa ole?

Tietysti voisin etsiä inspiroivia kuvia, kun ei runosuoni pulppua, mutta todennäköisesti mun kuvapostauksissa ei olisi päätä eikä häntää. En osaa sitä hommaa. En osaa mitään. Olen surkea ihmistakapuoli.

Epäonnistumisen tunteet, ne ne on ikäviä. Ja tuntuu, että nykyään niitä riittää. Työharjoittelussa, yksityiselämässä ja ihmissuhteissa. Välillä on sellainen olo, että oon ihan käsi, aivan sama, mitä teen.

Ei. Nyt riitti valitus (katsokaa nyt: en osaa edes valittaa kunnolla); tässä kohtaa on viimeinen tikki alkaa ruikuttaa joka asiasta. Kaikkoaa nekin lukijat, jotka saa kerran kuussa lukea mun palstalta yhden järkevän lauseen. Voi itsesääli. Tähän ei taas taida auttaa muu kuin painua nukkumaan.

Mutta ei nukuta. Tai no nukuttaa. Mutta ei tarpeeksi. Luen kasvien tieteellisiä nimiä iltasaduksi: takuuvarma sammumiskeino. Acacia, Achillea, Aconitum, Agapanthus, Alchemilla, Allium, Alpinia, Alstroemeria, Amaranthus, Ammi, Ananas, Anemone, Anethum, Anigozanthos, Anthurium, Antirrhinum, Aster, Astilbe, Astrantia …ja sama jatkuu kirjaimeen X saakka. Enköhän mä unta saa.

Palaan taas astialle tuhannen vuoden kuluttua. Vi ses.