Sattuu

Aioin kirjoittaa jostain kamalan surullisesta, mitä on tapahtunut, mutta en tiedä, onko tämä oikea paikka. Oikea paikka olis varmaan oma päiväkirja, mutta bloggaus on jotenkin lohdullista. Muhun sattuu kovasti yhden kokonaisen perheen takia, joilla on kamala murhe tällä hetkellä kestettävänä. On hankalaa, kun ei ole niin läheinen, että voisi loukkaamatta tarjota apuaan, muttei kuitenkaan niin kaukainen, ettei tuntuisi itsestäkin aivan hirveältä. Maailmassa tapahtuu käsittämättömiä asioita. Käsittämättömän epäreiluja. Miten niitten kanssa pärjää?

Tykkään etsiä ratkaisuja hankaliin asioihin, mutta tällä kertaa en kyllä viitsi edes yrittää. Voisin horista jotain siitä, miten täytyy kuitenkin olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä on jäljellä, ehdottaa meditointia metsässä tai suositella tiettyjä elämäntaito-oppaita, mutta tämä on oikeasti tilanne, jossa mikään ei auta. Ei muu kuin itkeminen.

En jaksa yrittääkään tulla hyvälle mielelle, tämä päivä on oikeasti pilalla. Huomenna varmaan herään, enkä muista mitään pahaa, mutta iltapäivästä asia palaa mieleen, ja tunnen itteni maailman kovasydämisimmäksi ihmisperseeksi, kun saatoin hetkeksikään unohtaa. Pikku hiljaa asia kuitenkin vie vähemmän ja vähemmän tilaa mun ajatuksista, ja joskus se vielä unohtuu ikuisiksi ajoiksi. Mutta tänään itkeskellään ja raivotaan maailmalle siitä, että se antaa tällaista tapahtua.

Tarvin ison halauksen, ja saan sen menemällä tyrkylle makuuhuoneen ovelle, mutta onko niillä, jotka oikeasti tänään kärsii, ketään halaamassa.