Hääkuume

Kaapissani on kuusi vuotta roikkunut liian lyhyessä pukupussissa hääpuku. Se ostettiin, kun K.:n kanssa päätimme pelastaa kahden vuoden kriisiaallokossa seilanneen suhteemme avioitumalla. Varasimme Mustikkamaalta hääpaikan, kaiversimme sormukset (ehkä turhankin osuvasti tekstillä ”Hetken tie on kevyt”) ja ostin äidin suopealla avustuksella käytetyn hääpuvun nettikirppikseltä.

Pukuun ei liity erityistä sentimentaalista tunnelatausta. Sen olisi voinut myydä jo vuosia sitten, mutta saamattomana ihmisenä en ole jaksanut etsiä sopivaa myyntipaikkaa. Puvun ryppyisen helman silittäminen, edustavien kuvien räpsiminen tai ostajaehdokkaiden sovittelurumba on tuntunut suorastaan vaivalloiselta. Kaappienraivausvimmassani puku jälleen häilyi näkökentässäni ja etsin Facebookista hääkirppisryhmän.

Ja minkä Pandoran lippaan avasinkaan. Olen jo vuosia haaveillut häistä ja naimisiinmenosta, ihmisestä, joka lupaisi olla mun ihan aina, mutta nyt haave muuttui poltteeksi. Käytettyjen hääpukujen yleisen hintatason selvittelyn sijaan selaan kuvia muiden hääkattauksista, puvuista ja helmeilevästä onnesta. Vanha pukuni on pelkistetty, kreikkalaistyylinen mekko. Äkkiä haluankin prinsessapuvun, pitkän hunnun, suuren kimpun ja valosarjoja. Pienet perhehäät ovat jo mielessäni paisuneet vähintään sadan vieraan juhlahumuksi. Ensimmäinen tanssi, kyyneleitä herisyttävät juhlapuheet, toivelyhdyt, hääauto, hääyö ruusunterälehtineen. Ah! Nyt puuttuu vain morsian ja mittava hääbudjetti.