Lapset
Kaivoin kolmevuotiaana saaamani Jukka-nallen vaatekaapista kuvituskuvaa varten. Pantteri rakastui siihen oitis. Kuvan on tarkoitus johdatella lapsiteemaan. Vapaaehtoinen lapsettomuus on jälleen herättänyt keskustelua useassa blogissa ja tuttavapiirissänikin siitä on käyty kuumentunutta keskustelua, useimmilla kolmekymppisillähän on jo lapsia tai ainakin lapsihaaveita. Jännittävää onkin, miksi keskustelua on niin vaikea käydä sopuisasti. Eikö lapsiperhearki, sellaisen tavoittelu tai sen välttely ole pohjimmiltaan jokaisen oikeus maassa ja maailmassa, jossa ehkäisyvälineitä saa jokaisesta nuhjuisesta kioskistakin ja jossa vanhuuden turva ei ainakaan periaattellisella tasolla ole kiinni lapsiluvusta?
En ole koskaan halunnut lapsia. Pohjimmiltaan syy on siinä, etten pidä lapsista. Muutaman tunnin jaksan sitä meteliä, sotkemista, nenänkaivuuta ja itkutuherrusta, mutta vuosien mittainen taistelu nukkumaanmenoajoista, kurahousuista, hukkuneista koulukirjoista, mopokorteista ja soittotunneista tuntuu kerrassaan mahdottomalta. Ja raskaus, synnytys, imettäminen, vauvaeritteet. Jokainen vauvamyllyn läpikäynyt nainen ansaitsee palkinnon.
En myöskään erityisemmin pidä ihmisistä lajina. Lyhyen historiansa aikana ihminen ei ole toiminnallaan saanut mitään koko muuta eliöstöä hyödyttävää aikaiseksi. Haittaa kyllä senkin edestä. Rehellisesti sanottuna en halua jatkaa meitä. Vaan älkää ymmärtäkö väärin! Ne, jotka kokevat tarvetta sukunsa jatkamiseen, saavat tietysti niin tehdä, sehän on jokaisen eläimen ja kasvin biologinen tarkoitus. Itse vain en halua osallistua talkoisiin.
Perhearkeen liittyy liuta ennakkoluuloja, jotka ovat entisestään värittäneet vahvaa toivettavani jatkaa elämääni lapsettomana naisena. Blogimaailmassa kahlanneet ovat varmasti törmänneet termiin metatyö. Se on sitä työtä, jota miljardit naiset (ehkä miehetkin, mutta suhtautuisin tähän varauksella) päivittäin tekevät heterosuhteissa arjen rullaamiseksi, mutta joka jää vaille ansaitsemaansa huomiota. Hyvin useinhan on niin, että perheen nainen suunnittelee kauppaostokset, päättää mitä pesuainetta ostetaan tai havainnoi vessapaperin loppumisen. Nainen aikatauluttaa omat, lasten ja puolison menot, täyttää perhealmanakkaa jääkaapin oveen ja organisoi kuljetukset, mukaan otettavat kamppeet ja paperit. Joskus naiset jopa pakkaavat iltaisin valmiiksi lastensa harrastustusvälineet, asettelevat seuraavan päivän vaatekerrat tuolinkarmille ja pakertavat ravitsevat eväät jääkaappiin. Nainen muistaa synttärit, joulukortit, hautajaiset. Jankuttaa siivouspäivästä, pyykeistä, ruohonleikkuusta. Tätä en tahdo! Kieltäydyn! En suostu! Kahden aikuisen muodostamassa perheessä molempien tulee kantaa vastuu. Eikä se helpota metatyöntekijää, jos puoliso pakkaa, viikkaa ja viipaloi pyynnöstä, kun ajatustyön, juuri sen metatyön, tekee kuitenkin nainen.
Lapsiperhearkeen liittyy myös mitä omituisempia vaatimuksia. Keskustelupalstat kasvatusopetuksineen tulisi kieltää. Miten kukaan vanhempi selviää selväjärkisenä neuvojen suossa? Tästä aiheesta en edes aloita, tuohdun niin kaikkien itsensä onnettomaksi kasvattajaksi tuntevien naisten ja miesten puolesta.
Ehdottomuuteeni on kuitenkin tullut pieni särö. Se ei oikeastaan ole edes särö, vaan ehkä aavistus sellaisesta. Tajusin nimittäin, että kahden naisen perheessä saattaisin välttyä synnyttämiseltä ja imettämiseltä. Ehkä jopa kakanpesulta (traumatisoituukohan lapsi, jos peppu pestäisiin aina suojakäsineet käsissä?). Voisikohan myös olla, että metatyö, kuten kaikki muutkin kodinhoidolliset askareet, voitaisiin jakaa tasan, jos kummallakaan ei ole käytettävissään kotoa opittua mallia sukupuoleen perustuvasta työnjaosta? Ja voisihan siihen lapseen tottua. Onhan olemassa myös hyvin hiljaisia, siivoja lapsia, jotka koko hereilläoloaikansa pääsääntöisesti hymyilevät, elleivät sitten lue sivistävää kaunokirjallisuutta, väritä viivojen mukaisesti värityskirjaansa tai kuuntele kuulokkeillaan opettavaista soitantoa.