Kotiportti. Jotain, jonka avaamista odotan aina lähtiessäni. Olen koti-ihminen. Sellainen, joka nauttii merkityksettömästä makoilusta ja omasta reviiristään. Kutsun vieraita harvoin ja keksin usein tekosyitä jäädäkseni kotiin. Ehkä pinnallisestikin pohdin sisustusratkaisuja ja sijoitan vaatteiden tai meikkien sijaan rahat kotiini, hyvään ruokaan ja kissoihin.

Tänään latasin akkuja. Hipsuttelin sateenkaarenvärisissä villasukissa ja yöpuvussa koko päivän, nukuin kahdet päiväunet ja makasin sohvalla tuijottaen ikkunasta avautuvaa sinistä kevättaivasta. Pohdin ikkunoiden pesua, annoin ajatusten vaeltaa päämäärättömästi. Luin Imagea ja googletin Antti Holman ja Lumenen mainosvideon lehden innoittamana. Kotona yksinoleminenkin on mukavaa, paineetonta. Ehkä eniten mieheni muutossa odotan juuri tätä rauhoittavaa yksinäisyyttä. Kun asuu jonkun kanssa, joutuu paitsi tekemään loputtamasti kompromisseja, myös odottamaan. Odottamaan toista kotiin, odottamaan kylphuoneen vapautumista, odottamaan toisen lähtemistä. Yksin asuessa ei tarvitse odottaa ketään.

Asume siis edelleen yhdessä. Emme ole muuttaneet Facebookin suhdestatusta tai julistaneet eroamme julkisesti. K. pohtii vielä vaihtoehtojaan. Hänellä on omistusyksiö hyvällä paikalla ja siinä vuokralainen. Vuokrasuhteen päättäminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja asunnon myyminen vuokrattuna haastellista. K.:n vanhemmat ovat ystävällisesti luvanneet auttaa asuntoasioissa, mutta kolmekymppisen, itsellisen työssäkäyvän ihmisen on ymmärrettävästi vaikeaa ottaa apua vastaan. Näillä näkymin asumme yhdessä vielä kuukausia, ehkä jopa marraskuuhun saakka. Kummallisessa välitilassa, jossa molemmat odottavat muutosta, mutta pitävät kiinni vanhasta. Lipaston päällä on pusukuva, parisängyssä kahdet lakanat ja pyykkinarulla molempien vaatteet. Selaan Pinterestistä sisustuskuvia, selaan Vallila-kirppiksen ja huuto.netin ilmoituksia. Olisin jo valmis siirtymään eteenpäin, tekemään tästä kaksiosta oman pesäni, jossa räiskyvät värit ja linjakkaat huonekalut kohtaavat toisensa.