Töiden jälkeen istuin kahvilassa. Murustelin bagelia, join toisen kupin kahvia. Tuijotin R-kioskia ja harkitsin tupakka-askin ostamista rohkaisuksi. Soitin veljelleni ja pyysin rohkaisua. Hortoilin navakassa kevättuulessa Kaapelitehtaalla ja päätin jo lähteä kotiin. Kun lopulta löysin oikean oven, jähmetyin sen eteen ja piilouduin vessaan. Miesten vessasta (tiesittekö, että pisuaariin laitetaan hajustimia?) soitin veljelleni uudestaan. 

Jollain tavalla astuminen saateenkaarevien ihmisten pesäpaikkaan, siihen pieneen turvasatamaan tuntui jättimäiseltä harppaukselta. Istua siinä sohvalla irtokarkkeja kädessä ja hengittää ilmaa, jossa kukaan ei hymähtele. Minäkään itselleni. Kaikki ovat käyneet nämä samat pohdinnat läpi, ulostulot ja kaapissa olot, etsineet muita samanlaisia. Miten voimaannuttavaa huomata olevansa sittenkin ihan tavallinen. Tai ainakin epäeriskummallinen.

Kotimatkalla kuuntelin Auroran pehmeää ääntä. Kotona odotti kaksi kissaa ja mies. Mun mies, joka juuri tänään on kertonut vanhemmilleen erosta ja sen syistä. Halaamme ja nukumme yömme samassa vuoteessa. Syksyllä hän muuttaa.