Kuten monelle ikäluokkani naiselle (voiko meitä vielä tytötellä, kolmekymppisiä?), on PMMP ollut merkillisen merkittävä yhteye. Kuinka monta itkua olenkaan huutanut sanoituksiin. Halusin tatuoida niistä merkityksellisimmän itseeni. Olen koko aikuisikäni kuvitellut itseni lastuksi, tahdottomaksi puunkappaleeksi, jota virta vie kyselemättä. Ajatus on vapauttava ja toisaalta kamala. Damnation Inkin Päivi piirsi kuvan minuun. Siinä pieni kaarnavene lipuu joessa. Sillä niinhän elämä menee. Sitä luulee tekevänä itsenäisiä päätöksiä, johdattavansa elämäänsä kohti sanelemaansa päämäärää ja kuitenkin. Niin, kuitenkin sitä ajautuu suhteesta, asunnosta, työpaikasta toiseen vain löytääkseen itsensä nykyhetkestä.

Lastuna olen päätynyt tähän. Olen sanonut perheelleni ja lähimmille ystävilleni ääneen sen kauhean sanan, joka siirtää ihmisen marginaaliin. Olen lesbo. Nainen, joka kaipaa toista naista. Homoseksuaali, joka asuu miehen kanssa.

Tai ainakin luulen olevani. En ole löytänyt testiä, jolla asian voisi varmistaa. Mutta selittäisihän se paljon. Miksi seksi (miesten kanssa) on ollut aina epämiellyttävää. Miksi olen kokenut olevani jollain lailla viallinen ja väärässä. Olen toistellut jo vuosia voivani rakastua ihmiseen sukupuolesta riippumatta, mutta voivani harrastaa seksiä vain miesten kanssa. Nyt koko ajatus on kääntynyt päälaelleen.