Viimeisen kuukauden aikana olen ehtinyt katua eroani, kaapistatuloani, työpaikanvaihtoani ja kaikkea aiheuttamaani mylläkkää ja myllerrystä useaan otteeseen. Olen valvonut öitäni kauhunhiestä nihkeänä ja pohtinut keinoja peruuttaa kaikki. Palata takaisin vanhaan, ei onnettomaan, mutta olemattomaan elämääni. Entä, jos olenkin ollut väärässä? Mitä, jos ero elämäni Suuresta Rakkaudesta onkin ollut virhe? Entä, jos tämä todella on vain ohimenevä vaihe, jonka huumassa olen pilannut kaiken?

Tapasin Opettajattaren Tinderissä. Älykäs, kaunis, hauska, rohkea, taiteilijasielu. Ekoilla treffeillä aamiaisella molempia jännitti. Nauroimme hermostuneesti, flirttasimme estoitta vyöryvien tarjottimiemme yli. Toisilla treffeillä puistopiknik siirtyi Opettajattaren keittiöön ja viinipullon jälkeen hän suuteli minua. Vastasin kömpelösti ja hieman hapuillen. En tunne naistenvälistä koodistoa ja pelkäsin pilaaavani kaiken kieltäytymällä seksistä. Niinpä ilmoitin haluavani jäätelölle rantaan, siellä julkisella paikalla olo tuntui turvallisemmalta. Istuimme Hietsun rannalla, katsoimme lintuja ja intialaisperheen synttärijuhlia.

Kolmansilla treffeillä olimme Hernesaaressa Sannin keikalla. Varovasti silitin selkää, pussasimmekin siinä ihmisten edessä. Keikan jälkeen kuljimme käsikkäin, löysimme riippumaton. Tunsin leijuvani. Yllä kaartui pimenevä elokuun ilta. Vieressä juuri oikean kokoinen, tuntuinen, makuinen ihminen. Suutelu ja silittely ja hihittely tuntui niin sanoinkuvaamattoman oikealta. Juuri sellaiselta, johon romanttiset elokuvat päättyvät. Miesten kanssa en ole koskaan tuntenut sellaista seesteisen onnen ja kihelmöivän jännityksen muodostamaa ihanaa pyörrettä vatsassani. Vuoden epäröinti hävisi sinä iltana. Nyt olen varma.