Toukokuussa matkustin Pargaan, Kreikkaan. Ensimmäinen matkani yksin ja tunsin itseni rohkeaksi. Niin, niin. Nyt te kaikki sademetsissä viidakkoveistä heilutelleet reppureissaajat hymähdätte parkkiintuneiden kämmentenne suojissa, eihän Tjäreborgin äkkilähtö turistirannalle ole varsinainen tulikaste, mutta tällaiselle ensikertalaiselle päätös matkasta tuntui vähän huimaavalta.

Lähdin yksin, sillä tarvitsin surulleni tilaa. Kotona on ahdasta. K. suhtautuu eroon, kuin se ei tuntuisi miltään enkä halua hänen enää lohduttavan itseäni. Niinpä pakkasin matkalaukkuuni muistikirjan, latasin Spotifyn soittolistalle surullisimmat rakkauslaulut ja varauduin itkemään viikon.

Yllä oleva kuva on Pargan linnoituksen raunioilta. Linnoitus itsessään on päästetty rapistumaan. Salien läpi kasvaa mäntyjä ja villikukat ovat vallaneet muurit. Mutta sieltä syrjäisimmältä reunalta löytyi mieltä tasaava muurinharja, jolla istuin pitkään muutamana päivänä. Alla välkehti meri, yllä lenteli lintuja rinnat täynnä kevätlaulua. Istuin ja mietin elämääni. Kuinka surullista on erota, kuinka pelkään yksinäisyyttä ja marginaaliani, kuinka jännitän uutta työpaikkaani. Itkin ääneen ja vuolaasti. Naama läikikkäänä vaelsin illalla hotellille.

Pargassa ei ole mitään tekemistä. Kylä on pikkuinen ja nähtävyyksiä ei ole linnoitusta lukuun ottamatta. Siellä ei ole myöskään erityisiä aktiviitetteja lapsille, eikä toisaalta railakasta bailuyöelämääkään. Täydellinen ympäristö rauhoittumiseen. Joinain päivinä kävelin rantaan. Keräsin pienenpieniä kiviä, kuuntelin aaltoja ja tein läsnäoloharjoituksia. Viikon kuluttua olin ruskea kuin papu. 

Joinain päivinä jäin hotellille. Söin aamiaisen ja piilouduin takaisin huoneeseeni kuin yöeläin. Tupakoin liikaa, söin pähkinöitä ja huoneen uudenhajuisessa uunissa paistettuja lämpimiä voileipiä, join keskinkertaista punaviiniä. Naapurihuoneessa elämöi yksinäinen tanskalaismummo, jonka humalaista laulua ja nyyhkivää jollotusta eivät kiviseinät tukahduttaneet.

Lentokentällä tunsin palavaa halua jäädä tai lentää johonkin muualle kuin Helsinki-Vantaalle. Tunsin itseni voimakkaaksi. Ehkäpä muutankin ulkomaille. Miksi asua Suomessa, jossa talvi kestää yhdeksän kuukautta ja kaikki on kallista? Opiskelinhan tutkintonikin englanniksi, jotta lähtö olisi helpompaa. Aivot kihelmöiden astuin koneeseen.

Kotona mikään ei ollut muuttunut. Ovella ahdistus valui päälleni kuin kaapu.