Tämä kuva on otettu Kuubassa helmikuussa. Olen selannut tuon matkan kuvia usein ja pysähtynyt tämän kuvan kohdalla miettimään ihmisiä länsivaltojen saartamassa maassa. Kaikkea Kuubassa on vähän ja silti ihmisten välinen tasa-arvo antaa jokaiselle mahdollisuuden olla onnellinen. Ökyautoja ei näkynyt kuin muutama, polkupyöriä ja hevosvankkureita sitäkin enemmän. Jokaiselle on säännöstelty tarpeeksi ruokaa, vettä ja vaatteita, kouluun pääsevät kaikki ja terveydenhuolto on suomalaista tasoa.

Tämän blogin yhteydessä kuva kuitenkin liittyy parisuhteeseen. Mummeleista en tiedä, luultavasti he ovat vain ystäviä turisemassa, ehkä juoruilemassakin, mutta mä haluaisin joskus istua palmupuun alla sinisessä hameessa vaimoni kanssa. Sellaisen elämänmittaisen rakkauden kanssa. K.:n piti olla se, ei siis vaimo, vaan elämän suurin rakkaus. Siksi eroaminen on surullista ja tappio. Me suunniteltiin vanhenevamme yhdessä. Nyt en edes tiedä mistä elämänmittaista rakkautta voisi etsiä.

Haluaisin naisen, jonka kanssa voisimme käydä elokuvissa, teattereissa, konserteissa ja baletissa. Hortoilla Kiasmassa ja juoda Mattolaiturin terassilla liikaa ylihintaista kuohuvaa. Kikatellen kulkea käsi kädessä kotiin, sujahtaa lakanoiden väliin. Haluaisin jonkun, jonka hiuksia letittää. Pehmeitä huulia, pientä ja siroa kättä. Isot häät merenrannassa, molemmilla valkoinen, liehuvahelmainen mekko ja kukkakruunu. Ja sitten ryppyjä, sairastumisia ja selviytymistarinoita. Rollaattorit parkissa vierekkäin.