Ketään ei saa tappaa. Ei missään tilanteessa, ei kostona, ei sodassa. Olen pasifisti. Uskon kyllä rangaistuksiin, mutta kuolema ei mielestäni ole sellainen. Kenelläkään ei ole perusteita riistää toisen oikeutta elossaoloon.

Sananvapaus ja oikeus omiin mielipiteisiin. Ne ovat yläkäsitteitä, joiden alle myös uskonnonvapaus kuuluu. 

”12 ihmistä kuoli terrori-iskussa satiirilehden toimitukseen Pariisissa”

”Silminnäkijät kertoivat hyökkääjien huutaneen ’Allahu akbar’ (Jumala on suuri) ja vannoneen kostoa profeetta Muhammedin puolesta.”

(Helsingin Sanomat keskiviikkona 7.1.2015)

Haluaisin katsoa maailmaa nähden mahdollisimman paljon harmaata. Binäärinen, mustavalkoinen asioiden jaottelu on meillä verissä, mutta haluaisin päästä sen yli, nähdä syvemmälle sävyihin. En halua päästää itseäni helpolla, ja ajatella että olisi olemassa ehdottomia totuuksia, absoluuttisen oikeaa tai väärää. 

Tiedän, että tiedotusvälineet ja sosiaalinen media räjähtävät taas islam-kritiikistä. Se saa minut voimattomaksi: miten tällaisena aikana voi mitenkään perustella uskontojen hyviä, kiinnostavia puolia? Jos jotkut ottavat oikeuden omaan käsiinsä, kokevat voivansa tappaa muita oman jumalansa nimeen, kuinka minä voisin puolustaa uskoa yhteenkään jumalaan?

Ihmisissä on pahuutta. Lukion psykologian tunneilla tuli hyvin tutuksi esimerkiksi Stanfordin vankilakoe. Siinä vapaaehtoiset opiskelijat jaettiin satunnaisesti vankeihin ja vanginvartijoihin, heidät varustettiin rooliensa mukaan ja suljettiin vankilamaisiin koeolosuhteisiin. Väkivaltaa ei saanut käyttää, mutta muita ohjeita ei annettu. Kuuden päivän jälkeen koe keskeytettiin, koska vanginvartijat alkoivat käyttää vankeihin liian raakoja otteita. 

Toisena klassisena esimerkkinä toimii Milgramin tottelevaisuuskoe. Se osoitti, että vapaaehtoiset koehenkilöt suostuivat antamaan kuolettaviksi uskomiaan sähköiskuja toisille ihmisille, kun kokeen johtaja niin vaati, ottaen täyden vastuun.

Kummankin kokeen eettisyyttä ja tieteellisyyttä on sittemmin kritisoitu. Niille yhteistä on kuitenkin valta, usko auktoriteettiin ja käskyihin: joko niin, että saa itse olla auktoriteetti, tai että auktoriteettiasemassa oleva antaa käskyn ja kertoo ottavansa teoista täyden vastuun. Silloin muiden ihmisten arvon saattoi unohtaa.

Entä jos tuo auktoriteetti on yliluonnollinen? Jos joku kokee uskontonsa opin tai vaikkapa saamansa näyn mukaan olevansa oikeutettu tappamaan?

Fanaattisessa islaminvastaisessa uutisoinnissa unohdetaan helposti mielenterveysongelmien mahdollisuus, rikollinen tausta, huonoista elinoloista johtuva helppo värvättävyys… Syitä ääriliikkeisiin lähtemiselle riittää. Kun kaikki muu ympäriltä on kaatunut, ääriliike voi antaa elämälle uuden merkityksen, käsityksen oikeasta.

Viime syksynä Suomessa saatiin surra valitettavan montaa tapausta, jossa henkirikosten uhreina oli pieniä lapsia. Monien kanta oli selvä: äitien oli pakko olla sairaita. Pelkkä väsymys ei saa tappamaan omaa lastaan. Pahuus ja vääryys ikään kuin työnnetään pois omasta piiristä: se ihminen ei voinut olla normaali, ei niin kuin minä. Minulle ei koskaan kävisi noin.

Meidän on helppo huudella, ettemme koskaan lähtisi mukaan ääriliikkeeseen, oli se uskonnollinen, nationalistinen tai poliittinen. Entä, jos koko elämä tuhoutuu ympäriltä, mielenterveys pettää, olisiko tilanne toinen?

En tietenkään keksi mitään tapaa, jolla nähdä terrori-iskuissa mitään hyvää. Kun joku tulee seuraavan kerran puhumaan kanssani uskonnoista, ja vetää jumalan nimeen tappamisen esille, en ehkä tiedä miten vastata. Sen kuitenkin tiedän, ettei maailma vieläkään muuttunut mustavalkoiseksi: yleistyksiä voidaan tehdä, tilastoihin voidaan vedota, mutta yksilötasolle mentäessä tilanne muuttuu heti. 

Olen surullinen Pariisin iskussa kuolleiden ja heidän läheistensä, sekä iskun tekijöiden puolesta. Eri tavoilla vain. Aina voi vain toivoa, että tämä oli viimeinen kerta.