Miten puolustaa ilmiötä, jonka uskotaan tappavan?

Ketään ei saa tappaa. Ei missään tilanteessa, ei kostona, ei sodassa. Olen pasifisti. Uskon kyllä rangaistuksiin, mutta kuolema ei mielestäni ole sellainen. Kenelläkään ei ole perusteita riistää toisen oikeutta elossaoloon.

Sananvapaus ja oikeus omiin mielipiteisiin. Ne ovat yläkäsitteitä, joiden alle myös uskonnonvapaus kuuluu. 

 

”12 ihmistä kuoli terrori-iskussa satiirilehden toimitukseen Pariisissa”

”Silminnäkijät kertoivat hyökkääjien huutaneen ’Allahu akbar’ (Jumala on suuri) ja vannoneen kostoa profeetta Muhammedin puolesta.”

(Helsingin Sanomat keskiviikkona 7.1.2015)

 

Haluaisin katsoa maailmaa nähden mahdollisimman paljon harmaata. Binäärinen, mustavalkoinen asioiden jaottelu on meillä verissä, mutta haluaisin päästä sen yli, nähdä syvemmälle sävyihin. En halua päästää itseäni helpolla, ja ajatella että olisi olemassa ehdottomia totuuksia, absoluuttisen oikeaa tai väärää. 

Tiedän, että tiedotusvälineet ja sosiaalinen media räjähtävät taas islam-kritiikistä. Se saa minut voimattomaksi: miten tällaisena aikana voi mitenkään perustella uskontojen hyviä, kiinnostavia puolia? Jos jotkut ottavat oikeuden omaan käsiinsä, kokevat voivansa tappaa muita oman jumalansa nimeen, kuinka minä voisin puolustaa uskoa yhteenkään jumalaan?

Ihmisissä on pahuutta. Lukion psykologian tunneilla tuli hyvin tutuksi esimerkiksi Stanfordin vankilakoe. Siinä vapaaehtoiset opiskelijat jaettiin satunnaisesti vankeihin ja vanginvartijoihin, heidät varustettiin rooliensa mukaan ja suljettiin vankilamaisiin koeolosuhteisiin. Väkivaltaa ei saanut käyttää, mutta muita ohjeita ei annettu. Kuuden päivän jälkeen koe keskeytettiin, koska vanginvartijat alkoivat käyttää vankeihin liian raakoja otteita. 

Toisena klassisena esimerkkinä toimii Milgramin tottelevaisuuskoe. Se osoitti, että vapaaehtoiset koehenkilöt suostuivat antamaan kuolettaviksi uskomiaan sähköiskuja toisille ihmisille, kun kokeen johtaja niin vaati, ottaen täyden vastuun.

Kummankin kokeen eettisyyttä ja tieteellisyyttä on sittemmin kritisoitu. Niille yhteistä on kuitenkin valta, usko auktoriteettiin ja käskyihin: joko niin, että saa itse olla auktoriteetti, tai että auktoriteettiasemassa oleva antaa käskyn ja kertoo ottavansa teoista täyden vastuun. Silloin muiden ihmisten arvon saattoi unohtaa.

Entä jos tuo auktoriteetti on yliluonnollinen? Jos joku kokee uskontonsa opin tai vaikkapa saamansa näyn mukaan olevansa oikeutettu tappamaan?

 

Fanaattisessa islaminvastaisessa uutisoinnissa unohdetaan helposti mielenterveysongelmien mahdollisuus, rikollinen tausta, huonoista elinoloista johtuva helppo värvättävyys… Syitä ääriliikkeisiin lähtemiselle riittää. Kun kaikki muu ympäriltä on kaatunut, ääriliike voi antaa elämälle uuden merkityksen, käsityksen oikeasta.

Viime syksynä Suomessa saatiin surra valitettavan montaa tapausta, jossa henkirikosten uhreina oli pieniä lapsia. Monien kanta oli selvä: äitien oli pakko olla sairaita. Pelkkä väsymys ei saa tappamaan omaa lastaan. Pahuus ja vääryys ikään kuin työnnetään pois omasta piiristä: se ihminen ei voinut olla normaali, ei niin kuin minä. Minulle ei koskaan kävisi noin.

Meidän on helppo huudella, ettemme koskaan lähtisi mukaan ääriliikkeeseen, oli se uskonnollinen, nationalistinen tai poliittinen. Entä, jos koko elämä tuhoutuu ympäriltä, mielenterveys pettää, olisiko tilanne toinen?

 

En tietenkään keksi mitään tapaa, jolla nähdä terrori-iskuissa mitään hyvää. Kun joku tulee seuraavan kerran puhumaan kanssani uskonnoista, ja vetää jumalan nimeen tappamisen esille, en ehkä tiedä miten vastata. Sen kuitenkin tiedän, ettei maailma vieläkään muuttunut mustavalkoiseksi: yleistyksiä voidaan tehdä, tilastoihin voidaan vedota, mutta yksilötasolle mentäessä tilanne muuttuu heti. 

Olen surullinen Pariisin iskussa kuolleiden ja heidän läheistensä, sekä iskun tekijöiden puolesta. Eri tavoilla vain. Aina voi vain toivoa, että tämä oli viimeinen kerta.

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Välinpitämättömäksi parkkiintuneen nahan läpäisemisestä

Minulla on ollut etuoikeus olla avartamassa maailmankuvaani feissarina.

Kaikki Helsingin keskustassa kävelleet ovat varmasti törmänneet materiaalien ja mainosliivien kanssa pyöriviin rahankerääjiin. Tarvetta on milloin mihinkin suuntaan: ihmisoikeudet, lapset, eläimet, ulkomaat ja kotimaa tarvitsevat juuri sinun panostasi. Lahjoittaminen on helppoa, voin täyttää lomakkeen puolestasi. Ei haittaa, vaikka olisitkin kiireessä, tämä on ihan nopeaa. Kiinnostaisiko lähteä mukaan tärkeään toimintaan? Vain kymppi kuussa, yksi laatuolut vähemmän, et edes huomaa kun se lähtee suoraveloituksena tililtäsi.

IMG_6487.jpg

Ainoa omasta ihostani löytyvä mustelma on muuttolaatikon kulman tekosia.

Olin siis töissä ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin varainhankkijana. Kerran sain luokseni pysähtymään suunnilleen ikäiseni nuoren naisen. Jostain syystä en alkanut selittää asiaani vakuuttuneena siitä, että tässä on tuleva lahjoittaja: olin varma, ettei tällä kertaa tärppää. Kerroin kuitenkin Amnestyn Joku raja -kampanjasta. Ties kuinka monetta kertaa tilastot ja faktat vain solisivat suusta, järkyttämättä enää samalla tavalla kuin ensimmäistä kertaa kuullessa. 

EU:n teettämän tutkimuksen mukaan 30% suomalaisnaisista on elämänsä aikana kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Useimmiten pahoinpitelijä on seurustelukumppani tai puoliso, uhrin etukäteen tuntema henkilö. Suuri osa koetusta väkivallasta jää ilmoittamatta häpeän ja pelon vuoksi. Turvakotipaikkoja on vain murto-osalle tarvitsijoista. Onneksi edistystäkin on tapahtunut: esimerkiksi myös tajuttoman tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaaminen on nykyään rikosnimikkeeltään raiskaus, ei vain seksuaalinen hyväksikäyttö. Muun muassa tällaista työtä Amnesty edistää, kiinnostaisiko lähteä mukaan?

Nostin katseeni materiaaleistani kohdatakseni vakavat silmät. ”Toi mitä te teette on tärkeää työtä. Tiiän, koska mulla itellä on tollasesta kokemusta.”

En tiennyt miten vastata.

 

 

Olin jo ehtinyt unohtaa kohtaamisen, mutta nyt luin Imagen joulukalenterissaan julkaiseman, alkujaan vuonna 2007 julkaistun Anu Partasen artikkelin ”Aivan tavallinen perhe”.

Partanen kertoo vapaaehtoistyöstään Naisten linjan pahoinpideltyjä auttavassa puhelimessa. ”Päivystysvuoroa voi suositella maamme hallituksellekin.”

Usein tuntuukin, että päättäjät ovat aivan toisesta todellisuudesta, kaukana tavallisten kansalaisten arkipäiväisestä elämästä. Arkadianmäki tuntuu omalta maailmaltaan, poliitikot ympäri Eurooppaa lenteleviltä tyhjänpuhujilta. 

Kuitenkin on niin, että käsittämättömiä rahasummia budjetoidessa, kymmenien eri asioiden lobbaajien tykityksessä, koko kansaa ja muitakin valtioita koskevia päätöksiä tehdessä mittasuhteiden on pakkokin hämärtyä. Ihmismielen on suojeltava itseään järkyttäviltä asioilta, jotta voisi toimia päätöksenteossa lamaantumatta: sitähän päättäjät on kuitenkin valittu tekemään. 

En itsekään olisi voinut feissatessani alkaa itkeä jokaisen kerran järkytyksestä, kun kerroin absurdeilta kuulostavista, pelottavista tosiasioista. Luvut alkoivat soljua suusta ja mielestä, jotta kykenin puhumaan niistä.

Yksittäisen ihmisen vakavalla ja liikaa kokeneella katseella oli kuitenkin pysäyttävä vaikutus. Ihmiset tilastojen takana saivat kasvot.

Toivon, että meillä äänestäjillä on intoa haastaa ehdokkaitaan ennen kevään eduskuntavaaleja. Voimme ottaa selvää, missä kiinnostavia ehdokkaita milloinkin liikkuu ja mennä keskustelemaan ja kertomaan itsellemmre tärkeistä asioista. Vaikka uskonkin myös mielenosoitusten ja joukkojen tehoon, lopulta henkilökohtaiset kohtaamiset ovat kaikista pysäyttävimpiä.

Jos todella haluatte kiinnittää päättäjien huomion itsellenne tärkeisiin epäkohtiin, älkää heittäkö naamioituneina pyörätelineitä yksityisyrittäjien liikkeiden ikkunoista sisään ja valittako, kun ”eliitti” juhlii miljoonilla remontoidussa pytingissä. Suoristakaa ryhtinne, menkää katsomaan päättäjiä silmiin, kertokaa omat nimenne ja seiskää tarpeittenne ja tahtonne takana. Se koskettaa lukuihinsa turtuneita poliitikkoja.

Anna

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta