Välinpitämättömäksi parkkiintuneen nahan läpäisemisestä
Minulla on ollut etuoikeus olla avartamassa maailmankuvaani feissarina.
Kaikki Helsingin keskustassa kävelleet ovat varmasti törmänneet materiaalien ja mainosliivien kanssa pyöriviin rahankerääjiin. Tarvetta on milloin mihinkin suuntaan: ihmisoikeudet, lapset, eläimet, ulkomaat ja kotimaa tarvitsevat juuri sinun panostasi. Lahjoittaminen on helppoa, voin täyttää lomakkeen puolestasi. Ei haittaa, vaikka olisitkin kiireessä, tämä on ihan nopeaa. Kiinnostaisiko lähteä mukaan tärkeään toimintaan? Vain kymppi kuussa, yksi laatuolut vähemmän, et edes huomaa kun se lähtee suoraveloituksena tililtäsi.
Ainoa omasta ihostani löytyvä mustelma on muuttolaatikon kulman tekosia.
Olin siis töissä ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin varainhankkijana. Kerran sain luokseni pysähtymään suunnilleen ikäiseni nuoren naisen. Jostain syystä en alkanut selittää asiaani vakuuttuneena siitä, että tässä on tuleva lahjoittaja: olin varma, ettei tällä kertaa tärppää. Kerroin kuitenkin Amnestyn Joku raja -kampanjasta. Ties kuinka monetta kertaa tilastot ja faktat vain solisivat suusta, järkyttämättä enää samalla tavalla kuin ensimmäistä kertaa kuullessa.
EU:n teettämän tutkimuksen mukaan 30% suomalaisnaisista on elämänsä aikana kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Useimmiten pahoinpitelijä on seurustelukumppani tai puoliso, uhrin etukäteen tuntema henkilö. Suuri osa koetusta väkivallasta jää ilmoittamatta häpeän ja pelon vuoksi. Turvakotipaikkoja on vain murto-osalle tarvitsijoista. Onneksi edistystäkin on tapahtunut: esimerkiksi myös tajuttoman tai muuten puolustuskyvyttömän raiskaaminen on nykyään rikosnimikkeeltään raiskaus, ei vain seksuaalinen hyväksikäyttö. Muun muassa tällaista työtä Amnesty edistää, kiinnostaisiko lähteä mukaan?
Nostin katseeni materiaaleistani kohdatakseni vakavat silmät. ”Toi mitä te teette on tärkeää työtä. Tiiän, koska mulla itellä on tollasesta kokemusta.”
En tiennyt miten vastata.
Olin jo ehtinyt unohtaa kohtaamisen, mutta nyt luin Imagen joulukalenterissaan julkaiseman, alkujaan vuonna 2007 julkaistun Anu Partasen artikkelin ”Aivan tavallinen perhe”.
Partanen kertoo vapaaehtoistyöstään Naisten linjan pahoinpideltyjä auttavassa puhelimessa. ”Päivystysvuoroa voi suositella maamme hallituksellekin.”
Usein tuntuukin, että päättäjät ovat aivan toisesta todellisuudesta, kaukana tavallisten kansalaisten arkipäiväisestä elämästä. Arkadianmäki tuntuu omalta maailmaltaan, poliitikot ympäri Eurooppaa lenteleviltä tyhjänpuhujilta.
Kuitenkin on niin, että käsittämättömiä rahasummia budjetoidessa, kymmenien eri asioiden lobbaajien tykityksessä, koko kansaa ja muitakin valtioita koskevia päätöksiä tehdessä mittasuhteiden on pakkokin hämärtyä. Ihmismielen on suojeltava itseään järkyttäviltä asioilta, jotta voisi toimia päätöksenteossa lamaantumatta: sitähän päättäjät on kuitenkin valittu tekemään.
En itsekään olisi voinut feissatessani alkaa itkeä jokaisen kerran järkytyksestä, kun kerroin absurdeilta kuulostavista, pelottavista tosiasioista. Luvut alkoivat soljua suusta ja mielestä, jotta kykenin puhumaan niistä.
Yksittäisen ihmisen vakavalla ja liikaa kokeneella katseella oli kuitenkin pysäyttävä vaikutus. Ihmiset tilastojen takana saivat kasvot.
Toivon, että meillä äänestäjillä on intoa haastaa ehdokkaitaan ennen kevään eduskuntavaaleja. Voimme ottaa selvää, missä kiinnostavia ehdokkaita milloinkin liikkuu ja mennä keskustelemaan ja kertomaan itsellemmre tärkeistä asioista. Vaikka uskonkin myös mielenosoitusten ja joukkojen tehoon, lopulta henkilökohtaiset kohtaamiset ovat kaikista pysäyttävimpiä.
Jos todella haluatte kiinnittää päättäjien huomion itsellenne tärkeisiin epäkohtiin, älkää heittäkö naamioituneina pyörätelineitä yksityisyrittäjien liikkeiden ikkunoista sisään ja valittako, kun ”eliitti” juhlii miljoonilla remontoidussa pytingissä. Suoristakaa ryhtinne, menkää katsomaan päättäjiä silmiin, kertokaa omat nimenne ja seiskää tarpeittenne ja tahtonne takana. Se koskettaa lukuihinsa turtuneita poliitikkoja.
Anna