Suuri hetki elämässäni

Kutsun itseäni häpeilemättä someajan lapseksi, vaikka oikeastaan vähän hävettääkin.
Olen kasvanut sosiaalisen median kehityksen mukana, siirtyen luontevasti messengeristä ja IRC-galleriasta facebookiin, instagramiin sekä twitteriin, halliten jokaisen edellä mainitun käytön samalla tavalla kuin isovanhempamme ehkä taisivat kulottamisen tai jonkin muun sellaisen, johon osallistumista minä olen aina vältellyt. Useimmiten puhelin kädessäni.
Tällä hetkellä käytän aktiivisesti instagramia, twitteriä ja facebookia. Pinterestiäkin olen alkanut harjoitella, täytyyhän se sekin ottaa haltuun, kun pinnalla kerta on.
Toisinaan saan siskoltani viestejä: ”Se ja se kaveriki sano, että postaat hirveenä kuvia päivässä ig:hen…” Tästähän minä kimpaannun: Kehtaako joku todella kyseenalaistaa minun instagraminkäyttöäni ja vihjata, että minulla olisi ongelma? Voi LOL, LMFAO. Mulla mitään ongelmaa ole, olen vain aktiivinen IMO! Sillä onhan ensi sijaisen tärkeää, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus päästä katsomaan selfieitäni, joita olen kuvannut parhaimmillaan kaksikin tuntia (no nyt vähän hävettää) ja etsinyt vielä kuvalle sopivaa filtteriäkin puolituntia, jotta silmät ja huulet ovat varmasti edukseen (heh, parhaimmat puoleni, olen oppinut päättelemään sen instagramilta tykkäystenmäärästä, peiliähän en omista) Että kyllä sellaisen urakan jälkeen niitä kuvia saakin postata, perkele!

Selaan jokaisen somekanavan päivän aikana läpi varmastikin vähintään satoja kertoja. Parhaimmillaan pääsen samaan tulokseen tunnissa. Työpäivän jälkeen, kun saavun uupuneena kotiin, tuijotan ehkä muutaman jakson jotain sarjaa netflixistä ja naureskelen myöhemmin ystävilleni: ”Ai sä siis aloit vasta nyt kattoon Orange Is the New Blackiä? Mä katoin sen eilen. Juu, koko kolmos tuottarin ”. Uskokaa tai älkää, minulla yhä on ystäviä. Osa somemaailmasta kyllä hekin, fiktiivisiä eivät sentään. Kai. Toivon.
Ennen nukahtamista saatan pohtia, keksisinkö jonkin nasevan twiitin, sillä nenäkkyys ja sanojen kanssa leikkiminen, se se vasta on minun alaani! Twitterin ansiosta osaan tiivistää asian kuin asian 140 merkkiin. Harkitsen tämän lisäämistä CV:heni tai mahdolliseen deitti-ilmoitukseen:
”Vähäsanainen naisenalku, sisällyttää asiansa 140 merkkiin, siisti ja hyvätapainen. Näkyy muttei kuulu”.
Jos kuningastwiittiä en kuitenkaan keksi, yritän miettiä sitä vielä kerran. ”C’moon Vekku! You can do it!” Mutta jos en sitten kuitenkaan mitään keksi, selaan twitterinkin läpi vielä viiteentoista kertaan, ihan vaan kaiken varalta jos siellä jotain jännää somedraamaa, vaikka olisi tarjolla.

Aamulla, kun saan silmäni auki, ensimmäisenä tartun taas puhelimeeni. Älypuhelin tietenkin. Käytän sen laskinta laskutehtävien ratkaisuun useammin kuin aivojani. Mitä sitä turhaan tällaista suurta älykkyydenlähdettä rasittamaan. Saattavat mennä jopa pilalle, aivoparkani.
Taas selaan jokaisen somekanavan läpi, muutamaan kertaan. Pieni ääni päässäni mutisee usein:
”Ei kyllä vois vähempää kiinnostaa nää tuntemattomien asiat”, mutta selaan kuitenkin menemään, hiljentäen tuon muminan, sillä pitäähän minun olla ajan hermolla. Siis somen. Tuntemattomien ihmisten someajatusten. Erityisen hyvin olen ajan tasalla, jos tiedän tasan tarkkaan, mistä vaikkapa Enbuske on twiitannut, miten siitä joku on ottanut nokkiinsa ja miten tämä suuri somekina sitten onkaan edennyt. Ai, että sitä on tällainen pieni ihminen tyytyväinen suoritukseensa niinä hetkinä!

Noh, tänä aamuna, 10.07.2015, tuo ääni huusi samaa lausettaan ja minä siihen havahduin, että ei nyt jumanperkele! Heitin luurin toiselle puolelle sänkyäni ja tarkkailin sitä samalla tavalla kuin tarkkailisin tikittävää aikapommia. Pikaisesti laskin päässäni (huom, päässäni!) kaikki ne hetket, tunnit, minuutit, sekunnit, joina olen kuluttanut aikaani luuri kädessä, ajatukset jossain ihan muualla kuin vallitsevassa hetkessä. Mielessä vain vilisivät ohitse kaikkien läheisteni kasvot, jotka olin ehtinyt nähdä vilaukselta ennen kuin laskin katseeni taas ruudulle määrittämättömäksi ajaksi.

Siirryin keittiön puolelle, puhelin yhä sängynlaidalla. Keitin pannullisen kahvia, miettien, että minulla todella taitaa olla someongelma. Ja niin myös aika monella muullakin. En tiedä kuinka reagoisin tähän valaistumisenhetkeeni, joten lisäsin kahviannostani varalta kolmella kupilla.
Katselin kirjakokoelmaani, jota olen jo pitkään laiminlyönyt, lähinnä istuessani somessa tai kuvailemassa joko itseäni tai elämääni. Sitä elämää, jota voisin samalla myös elää, enkä kuluttaa sosiaalisessa mediassa. Tietääkseni olen vielä ihminen, ajatteleva olento ja sellaisena tahtoisin pysyäkin, mutta näyttäisi siltä, että olen hyvää tahtia ajamassa itseäni koneeksi, joka rutiininomaisesti luovuttaa syvemmän ajattelunsa puhelimensa varaan.

(Tähän väliin joku juhlallinen torvimusiikki)

Aion siis siirtyä nyt takaisin tähän hetkeen, olla ihmisten seurassa niin ku IRL ja jatkaa ajattelemisharrastustani sekä huomioida taas rakkaat kirjat, niin kuin alkoholismista toipuva henkilö huomioisi itselleen rakkaita henkilöitä ja asioita. Sillä jonkinlainen riippuvuushan tuosta somesta tulee.

Vi ses! Niin ku ihan oikeesti, ei vaan online-tilassa.
 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *