Melankolia

Onpas hassua

Istua nyt tässä tavallistakin tavallisemmassa kahvipaikassa

edessäni ihminen, jonka kanssa keskustelua monet ystävistäni kadehtisivat

Minä vain saavuin paikalle, kysyin saako tähän istua ja hän nyökkäsi
”Kyllä, saa”

”Kysyisitkö mitä minulle kuuluu?” pyydän
Hän kysyy ja minä vastaan.
(Olisiko pitänyt esittäytyä ensin? Äh, tuskinpa)
Kerron kuinka on yksinäisyys on kaihertanut, 
tuottanut enemmän kyyneliä kuin tiesin itsestäni irtoavan,
kerroin myös siitä, kuinka yksinoloni on alkanut erakoittaa minua muista.

Aamu seitsemän sijaan heräänkin vasta kymmeneltä.
Ihan vain siksi, ettei ole syytä olla hereillä aiemmin.
Yksinäisyys,
se nimittäin alkaa syödä heti kun silmänsä avaa.
Heti, kun palaa todellisuuteensa.

Siksi kai aloin taas lukeakin.
Pääsen pakoon.
Sitä paitsi unissanikin on taas sisältöä.

Hän keskeyttää minut kysyäkseen;
”Kuinka olet niin tyyni?”

Syysmielisyys. Voi kultaseni.
Syysmielisyys sopeuttaa
kaikenlaiseen melankoliaan.